Miksi Karjalan pakolaisia hävetään?

Tässä nyt ihan aluksi asia, josta olen jankuttanut pienen elämäni, aina siitä asti kun tulin tuntemaan totuuden omasta syntyperästäni ja lukuisien muidenkin Karjalan pakolaisten kohtalosta.

Suomalaisia pakolaisia

https://www.uusisuomi.fi/artikkelit/suomalaisia-pakolaisia

Jyrki Vesikansa

Luotu: 

3.10.2008

• Kuva: Suomen valokuvataiteen museo / Uuden Suomen kokoelma

Sibelius-Akatemian tiloihin sijoitetut Karjalan evakot seurustelevat elokuvaesityksen väliajalla.
Äärimmäisenä vasemmalla siirtoväkijoukon johtaja, maanviljelijä Heikki Saaristo Kaukolasta.

Pakolaiset ovat maailmanpolitiikassa suuri ongelma -- ja suuri murhenäytelmä. Myös Suomella oli toisessa maailmansodassa valtava pakolaisongelma, vaikka hienostellen puhuttiinkin siirtoväestä tai evakuoiduista eli evakoista. 

Ongelma ratkaistiin kansainvälisesti vertaillen ainutlaatuisen hyvin. Päättäväisyydestä ja neuvokkuudesta kertoivat jo Uuden Suomen valokuvat välirauhan ajalta.

Monta vaihetta pakenemisessa

Osa pakolaisista oli evakuoitu jo ennen talvisotaa Moskovan neuvottelujen aikana. Sisäministeri Urho Kekkonen salli tosin monien palata koteihinsa juuri ennen Stalinin hyökkäystä. He joutuivat usein pakenemaan puna-armeijaa päätä pahkaa -- tai joutuivat hyökkääjien valtaan ja vangeiksi mm. Kainuussa ja Hyrsylän mutkassa Laatokan Karjalassa.

Monet joutuivat pakenemaan talvisodan kestäessä rintamien siirtyessä. Mukaan saatettiin tällöinkin ottaa usein vain se, mitä jaksettiin kantaa -- jos sitäkään ehdittiin siepata mukaan.

Niinpä Viipuri tyhjennettiin lopullisesti siviileistä helmikuun puolivälin jälkeen, Mannerheim-linjan murruttua. Muun muassa myöhempi kansanedustaja Eeno Pusa (sd.) perheineen tuli tällöin omilla reillään Viipurin liepeiltä Espoon Leppävaaraan saakka. Kuva-albumit ja muut perhekalleudet voitiin sentään pelastaa.

Kiireinen evakuointi

Suuri osa siirtoväestä pakeni vasta Moskovan rauhan solmimisen 13.3.1940 jälkeen. Silloinhan Suomi luovutti laajoja alueita, joita lähellekään hyökkääjä ei ollut päässyt. Poistumiseen oli aikaa vain muutama päivä eikä kuljetusvälineitäkään ollut paljon. Kaikkiaan siirtoväkeä oli kymmenesosa Suomen asukkaista eli 400.000 henkeä.

Autoja saapui siirtoväkeä ja sen omaisuutta kuljettamaan Ruotsista saakka. Rautatiet asettivat tietenkin kaiken mahdollisen kaluston käyttöön. Tavarat tyhjennettiin usein heti raja-asemalla hankeen, jotta kuljetuskalusto pääsisi uudelle hakumatkalle.

Moni joutui kuitenkin lähtemään omalla reellään, kävellen tai hiihtäen -- ehkä potkukelkkaa samalla työntäen. Karja tuotiin usein kävellyttämällä talvisäässä, mikä johti sairastumisiin ja pakkoteurastuksiin. Paljon saatiin tuotua, mutta paljon enemmän jouduttiin jättämään.

Lähtö ei toki pakollinen ...

Pakeneminen ei ollut toki pakollista. Silti vain muutama karjalainen jäi ikiaikaiselle kotiseudulleen sopeutumaan sen uusiin valtiaisiin. Oli toki juristeja, jotka huomauttivat, että pako oli vapaaehtoista, joten siirtoväelle ei lain mukaan olisi pitänyt maksaa mitään korvauksia. Ajattelutapa periytyi kuitenkin 1700-luvun siisteistä kabinettisodista -- ajalta ennen kansallisvaltioiden syntyä.

Siirtoväki majoitettiin, minne vain voitiin -- enimmäkseen muiden koteihin. Varsinaisia pakolaisleirejä ei Suomeen koskaan perustettu. US:n kuvaaja kävi 27.3. ikuistamassa paria sataa evakkoa Sibelius-Akatemian luokkahuoneissa, joissa he odottivat pysyvämpää sijoituspaikkaa. Lohdukkeeksi esitettiin juhlasalissa Viipuri-aiheinen elokuva ja tarjottiin lämmintä juomaa. Sen seassa oli vielä aitoa kahvia.

Siirtoväen karjaa lypsettiin jopa Ruskeasuon ratsastushalleilla, jotka oli rakennettu kesän 1940 olympiakisoja varten. "Navettana" olivat alkuun junavaunut Pasilan ratapihalla.

Pika-asutukseen vauhdikkaasti

Suomessa alettiin pian puhua "välirauhasta"; moni arveli, ettei uusi raja jää pysyväksi. Silti siirtoväen pysyvää asuttamista ryhdyttiin heti suunnittelemaan. Evakot perustivat tällöin etujaan ajamaan Karjalan Liiton, jonka hallintoon kaikki keskeiset puolueet osallistuivat. Presidentti Kyösti Kallio otti 21.4. vastaan siirtoväen edustajat.

Pakolaisten pääosa oli maatalousväkeä, joten ensisijaista oli hankkia siirtoväelle maata. Ripeässä tahdissa säädettiin pika-asutuslaki, josta toki kiisteltiin paljon. Sen toimeenpanokin aloitettiin, mutta jatkosodan syttyminen kesäkuussa 1941 muutti tilanteen. Pakolaisten sijoittamiseen jouduttiin palaamaan uudelleen syksyllä 1944. Silloin päädyttiin osin uusiin ratkaisuihin.

Kyllä minä muistan, kun äitini varoitti puhumasta ”ohi suun” sanoen myös, että ”seinilläkin on korvat”. Illalla vedettiin sitten pimennysverhot ikkunoiden eteen ja saatiin ikään kuin näennäinen turva. Eihän meillä Vaajakoskella, sodan jälkeen, mitään hätää ollut, mutta kai se viimehetken pako Pitkärannasta oli jälkensä vanhempiini jättänyt.

Isä ei niinkään pelännyt, mutta erilaiset jäljet häneenkin oli jäänyt. Se pelko oli kai käytetty jo siellä jossakin, mistä nykypolvet eivät oikeastaan mitään tiedä. Saattavat jopa vähätellä asioita väittämällä, että ei Karjalasta pakolaisia tullut. He ovat todella pahasti väärässä… kyllä meitä tuli.

Ryssän pelko on viisauden alku, mutta ei kai meidän enää tarvitse pelätä. Jos nyt ihan oikein olen asian ymmärtänyt, niin valtiota, jota vastaan sodimme, ei enää ole olemassa. Ryssän peloksi minä nimittäin olen tuon pakolaisten statuksen väärentelyn tulkinnut.