Tukkiränni

Vaikka kuinka pitkän elämän eläisi, niin aina säilyy mielessä joitakin lapsuusmuistoja hyvinkin varhaisesta nuoruudesta. Vaajakosken uimalaitos sijaitsi nimessä, jonka nimeä en kyllä enää muista, mutta kulku sinne tapahtui ns. uuden voimalaitoksen siltaa pitkin. Tukin uitto oli niihin aikoihin hyvin yleinen puun kuljetusmuoto. Näin myös Vaajakoskella, jossa voimalaitoksen yläpuolisesta vesistöstä uitettavat tukit laskettiin voimalaitoksen ohi siihen tarkoitukseen rakennettua tukkiränniä pitkin Päijänteeseen, jossa eri omistajien tukit sitten eroteltiin ja jaettiin eri puolilla Pohjois-Päijännettä oleville sahalaitoksille. 

 

Kesäisin käytin hyvin usein uimassa tuossa uimalanniemessä, jossa oli mm. uimakoulu. Uimakoulussahan minäkin kävin, vaikka olin jo vuosikausia osannut uida. Siellä sain kuitenkin suorittaa uimamaisterin tutkinnon, josta ainakin sotaväessä oli myöhemmin hyötyä. Jonkinlainen ”sären silmä” sen merkiksi ommeltiin uimahousuihin, ja hyvin ylpeänä minä näitä pöksyjä jaloissani pidin. Se tukkiränni oli melkein yhtä kiintoisa nähtävyys kuin voimalaitoksen toisella puolella sijannut kalahissi, jonka nousua myös silloin tällöin satuttiin katsomaan.

Kyllä uiton aikana oli kiva seurata myös tukkien valumista pitkin ränniä voimalaitoksen alakanavaan, mutta ainakin minua viehätti enemmän tuo ränni juuri silloin, kun uittoa ei ollut. Se oli kuin vesiliukumäki, josta juuri sopiva määrä vettä silloin valui, ja se melkein houkutteli laskemaan siitä. En edes muista, olinko silloin vielä nähnyt oikeaa vesilukumäkeä, mutta sellaisiahan ne ovat. Oli meitä 10 – 12-vuotiaita pojankoltiaisia muutama. ja usein pysähdyimme juttelemaan siitä, että millaista olisi laskea tuosta rännistä. Minähän se olin, joka ehdotin, että kokeillaan. 

 

Eihän tuo ehdotus aluksi niin kovin suurta mielenkiintoa herättänyt, joten taisin hieman lyödä löylyä kiukaaseen sanomalla, että ”ette taida uskaltaa”. Pienen hiljaisuuden jälkeen joku heitti vasta-argumentin. ”Et uskalla itekkään”. Vaikka ehkä aina olen ollut pohjimmiltani pieni pelkuri, olen siitä huolimatta aina koettanut voittaa pelkoni menemällä niitä päin. Nykyisin pidän yllytyshulluutta tyhmyytenä, mutta lapsena se ei siltä tuntunut. Olin valmis melkein mihin tahansa, jos joku onnistui minut provosoiman väittämällä, että en uskalla tai että en pysty. Pystyin ja uskalsin, ja olin valmis sen näyttämään. Niinhän siinä sitten kävi, että olin ensimmäinen ja sillä kertaa myös ainut meistä ”koltiaisista”, joka siitä liukumäestä laski. Myöhemmin siitä tuli kyllä harrastus, joka päättyi vasta siihen, kun voimalaitoksen päivystäjä puuttui asiaan.

Niin, nyt oletan että se oli päivystäjä. Enhän minä sellaista virkailijaa silloin tiennyt edes olevankaan enkä paljon muutakaan voimalaitoksista tiennyt. En tiennyt mitään myös niistä vaaroista, jota tukkirännin molemmissa päissä piili. Jos olisi käynyt niin, että tukkirännin yläpäässä olisin joutunut veden varaan, olisi ollut suuri mahdollisuus, että voimakas virta olisi imenyt voimalaitoksen välppiin, eikä mikään uimataito olisi voinut pelastaa. Tukkirännin alapäässä piili taas vaara vedenalaisissa uppotukeissa, jotka ikään kuin roikkuivat pystyssä hieman pinnan alla. Sellaisen päälle lentäminen olisi myös tiennyt vähintään pahaa loukkaantumista, ellei peräti kuolemaa.

Muistan kuitenkin elämän Vaajakoskella varsin onnellisena aikana, vaikka monet ikäisteni lasten kuolemantapaukset reunustivat elämää. Vesien ympäröimässä yhteydessä useimmat olivat tietysti hukkumisia, mutta kyllä myös muita onnettomuuksia sattui.

Eihän me ihan kykenemättömiä oltu, sillä kai siitä jatkuvasta nujakoinnista oli jotain positiivisia seurauksiakin. Jos ihan nimeltä mainitsen, niin ainakin Hankomäen Timo voitti painin Suomen mestaruuden ja min#kin hankin nyrkkeilyn SM-mitaleja ja joitakin kansainvälisiä voittoja ja edustuksia. Luultavaa on, että myös muilla elämänaloilla on menestystä tullut, mutta eihän niistä lehdet kirjoita.