Ei saanut Joppe hengenpelastusmitalia

Eihän ne hukkumiset niin harvinaisia olleet, ja ymmärtäähän sen, kun vettä oli joka puolella ja me tenavat melkein elimme kesäisin vedessä. Se hyvä puolihan siitä oli, että melkein kaikki me osattiin uida… toiset paremmin, toiset huonommin. Minä kai olin niitä, joka osasin pikkusen paremmin, joten minulle vaaratilanteet useimmiten sattuivat talviaikaan, ja silloinhan järvi oli jäässä. Yleensä siinä ei juurikaan uimataidosta ollut suurta apua.

Joskus olen tainnut kertoa, että en voi muistaa, että opinko ensin uimaan vai kävelemään, mutta molemmat taidot olen hallinnut niin kauan kuin muistan. Ei minusta ihan kilpauimaria tullut, mutta eipä tullut kilpakävelijääkään.

Ensimmäinen ”läheltä piti” -tilanne, jonka muistan, sattui Vaajakoskella Varaslahden jäällä. Siihen aikaan eivät kylmiöt ja jääkaapit olleet ihmisillä kovinkaan yleisiä varusteita, ja talvisin nostettiin järvistä jäätä, jota kai käytettiin jonkinlaisena apuna tuotteita säilöttäessä. Jäät haudattiin puruihin ja niitä käytettiin mitä erilaisimpiin tarkoituksiin. Ehkä ne olivat SOK:n työntekijöitä, jotka silloin Varaslahdesta nostivat jäitä. En enää tarkasti osaa arvioida jäänottoavannon suuruutta, enkä kai pikkupoikana oikein osannut sitä hahmottaakaan. Jos minun nyt pitäisi siitä kertoa, niin sanoisin että se oli jotain 5 x 5 metriä. Jää oli silloin melko paksua, sillä isoja könttejähän hevoset jäältä ajoivat.

Talvella tuli pimeä melko pian. En kuolemaksenikaan muista, mistä syystä oltiin naapurin pojan, Viion Jopen, kanssa ajelemassa potkukelkoilla pitkin jäätä. Vauhti oli melkoinen, joten luultavaa oli, ettei jäällä kovin paljon lunta ollut. Sekin saattoi vaikuttaa siihen, että avannon mustaa vettä ei iltahämärässä enää nähnyt. Siis sillä kovalla vauhdilla sitten potkin kohden avantoa, jonka huomasin vasta sitten, kun se oli jo myöhästä. Sinne keskelle avantoa polskahdin noin parin metrin päähän jään reunasta. Joppe onneksi onnistui väistämään avannon ja jäi jään reunalle katsomaan räpiköintiäni kylmässä vedessä. Aika lapsia oltiin... minä kai jotain kuusivuotias ja Joppe pari vuotta vanhempi. Sitä en edes muista, huudettiinko apua vai ei, mutta kyllä meidän kahdestaan piti selvitä. Ja selvittiinhän me.

Toki yritin polskutella kohden jään reunaa, mutta kun avannon pinnalla oli jo pieni riitekerros, se vaikeutti uimista. Onni onnettomuudessa oli se, että jään nostajilta oli jäänyt jään nostossa käytettävä keksi avannon reunalle. Kun lopulta painuin kokonaan pinnan alle, huitaisi Joppe kai melko sattumanvaraisesti sen keksin minua kohden ja sai haan tarttumaan haalarini olkaan. Pikkupojankin oli helppo sitten hinata minut jään reunalle, josta hädän antamalla voimalla pystyin hinaamaan itseni jäälle. 

 

Pelastautumisen jälkeen oli sitten jo aika huokaista helpotuksesta, ja seuraava huoleni olikin se, että oletin kotona oltavan vihaisia. Potkukelkka oli järven pohjassa ja hyvä talvihaalari ihan märkä. Kotia taivaltaessani pyörin välillä lumessa, että eivät heti huomaisi, että olin ihan märkä. No huomasivathan he. Ei minulle kuitenkaan kovin vihaisia oltu, sillä kai isä ja äiti kiittivät Luojaa, että olin kuitenkin hengissä.

Seuraavana päivänä kävi isä sitten naaraamassa kelkan pois, ja elämä jatkui entiseen tapaan. Nyt aikuisena olen miettinyt, että ilman Joppea olisin hukkunut ilman muuta, ja varmaan hän olisi ansainnut hengenpelastusmitalin. Siihen aikaan se ei tainnut olla niin kovin yleistä, sillä toisen auttamista pidettiin ihan luonnollisena asiana. Eivät pikkupojat kuitenkaan ihan yleisesti pelastaneet toistensa henkiä, niin että anoisin tuon mitalin Jopelle vieläkin, jos tietäisin, elääkö Joppe ja jos elää, niin missä.