Usko, tieto, mutu ja petu

Kiitoksia nyt aluksi niille kaikille, jotka ovat jaksaneet tekstejäni vuosi vuoden jälkeen lukea ja joskus jopa kommentoineetkin. Kyllä minä kommentteja yhä edelleen odotan, mutta toivoisin niissä olevan totuutta edes siemeneksi. Tuo totuuden rakkaushan minut on tehnyt hieman sopimattomaksi henkilöksi politiikkaankin, joka nyt pääasiallisesti perustuu kaikkeen muuhun kuin tosiasioiden myöntämiseen.

Kun suurimman osan elämääni olen leipäni tienannut opettamalla aikuisia ihmisiä, on se nyt eläkkeellä ollessanikin jäänyt hieman päälle. Opetustyön piti aina perustua totuuteen ja vain ehdottomaan totuuteen. Siksi kai tässäkin blogissa on joskus hieman opettava sävy, vaikka en toki epäilekään ihmisten yleensä haluavan oikeata tietoa asioista.

 

Usko on tiedon vastakohta, vaikka se saattaakin olla totta. Usko on sana, joka hyvin usein sekoitetaan uskontoon, vaikka näillä kahdella asialla ei ole keskenään paljonkaan tekemistä. Uskonto liittyy yleensä ihmisen elämäntapoihin, mutta usko johonkin yksittäiseen asiaan.

Tieto taas on asia, jolla ei ole mitään tekemistä uskon tai uskonnon kanssa. Jos minä tiedän, vaikkapa työni takia, että jokin asia on jotenkin, niin minä vain tiedän sen. En minä siihen mitään uskoa tarvitse. Tällaisia asioita on maailma tulvillaan.

Pelottava asia on mielestäni se, että on suuri ihmisryhmä, joka ei suostu ottamaan tietoa vastaan, koska se kumoaisi heidän uskonsa ja vakaan käsityksensä asioista. He ovat kuin tiedemiehet, jotka kieltäytyvät suorittamasta ratkaisevaa koetta, koska se tuhoaisi heidän lempiteoriansa.

Olen aitiopaikalta saanut seurata erään ihmisryhmän taistelua asemastaan tässä yhteiskunnassa ja todennut, että kyllä yhteiskunta paljon tekeekin heidän sopeuttamisekseen, mutta paljon olisi vielä tehtävissä. Tämä ihmisryhmä on maahanmuuttajat. He kohtaavat suorastaan rasistista vastarintaa, joka ei perustu oikeastaan mihinkään. Mutu (musta tuntuu) on se peruste, jolla kuvitellaan ”mamujen” saavan erilaisia sosiaaliapuja ja elävän meidän kustannuksella. Tosiasia on kuitenkin aivan toinen. Sisäpiirin tietoa on se, että meidän sosiaalitoimemme ei yleensä kohtele maahanmuuttajia yhtään eri tavalla kuin muitakaan ihmisiä. Toki on niin, että joskus heillä on tarpeita, joita ei kantasuomalaisilla ole, mutta sallittakoon se heille, sillä pääsääntöisestihän he kuitenkin nyt tai tulevaisuudessa kasvattavat tämän kansan kansantaloutta. Jokainen perheellinen, jolla on lapsia, tietää varmasti, että lasten kasvattaminen ja kouluttaminen maksaa monin verroin enemmän kuin yhden ”mamun” kotouttaminen. Minulla on sellainen petu (pers’tuntuma), että on onni onnettomuudessa, jos näitä tulijoita vielä on. Meidän huoltotaseemme heikkenee huomattavasti nopeammin kuin muissa länsimaissa. Me tarvitsemme heitä.

Maahanmuuttokriittisyys ja rasismi ovat kaksi eri asiaa. Minäkin olen maahanmuuttokriittinen. Minun maahanmuuttokriittisyyteni ilmenee siten, että haluaisin helpottaa sitä suomalaista byrokratiaa, jota nämä ihmiset kokevat tänne tullessaan, enkä edes yrittäisi työllistää heitä ennen kuin he ovat saaneet kohtuullisen kielikoulutuksen. Kielen osaaminen on kaiken A ja O.

Minun suhtautumiseni perustuu paitsi näihin sisäpiirin tietoihin, niin myös kokemuksiini ”mamuna”. Syntyperäisenä suomalaisena oli aika vaikeaa kuulla olevansa ”ryssän lapsi”. Suurin osa täällä Kalajoella on kunnon ihmisiä, mutta paljon on niitäkin, jotka eivät olisi ottaneet vastaan yhtään Karjalan pakolaista ja tuntuvat pitävän syntinä sitäkin, että joku vuosikymmeniä ulkomailla asunut suomalainen on palannut kotimaahansa.

Se nyt vaan on niin, että elämme edelleen pimeällä keskiajalla ja kaikkein pimeimmässä ne, jotka haluavat sulkea rajamme.

Minä en muuten tiedä, mikä on ulkomailla olon syynä niillä yli miljoonalla suomalaisella, jotka ovat valinneet asuinpaikakseen jonkin ulkomaan. Jokin syyhän siihen on.