Minä kerettiläinen

Lienkö minä kovastikin kerettiläinen, kun en ihan kaikkia oman kirkkoni tapojakaan hyväksy ja vieroksun useita muita kirkkokuntia. Minä luulen, että minun näkemykseni perustuu Herran sanomaan enemmän kuin jotkut kirkkojen käytännöt. Se ei kuitenkaan saa minua eroamaan kirkosta, vaan pikemminkin puhumaan muutoksen puolesta oman kirkkoni sisällä. On jotenkin epätervettä paeta paikalta ja perustaa uusi oman mielen mukainen uskontokunta. Näitähän meillä riittää muutenkin, ja melkeinpä kaikki ovat saaneet alkunsa siitä, että joku on joskus jossakin ollut eri mieltä oman kirkkokuntansa kanssa eikä ole uskonut oman vaikutusvaltansa riittävän kirkon käytäntöjen muuttamiseen.

Tämän mainitun ilmiön olen havainnut myös poliittisissa puolueissa. Tosin politiikassa pelkkä vallanhimo saattaa aiheuttaa ”oman puolueen” perustamisen. Kummassakin tapauksessa yhteisenä tekijänä lienee oma riittämättömyyden tunne ja ehkä myös tuo vallanhimo. Poliittisia puolueita on, jos mahdollista, vieläkin enemmän kuin uskonnollisia yhteisöjä.

Luterilainen ja ortodoksinen kirkkokunta ovat monessa asiassa samoilla linjoilla, ja näiden kahden kirkon välillä ehkä myös ekumeenisuus on melko pitkälle viety. Molemmat kirkot hyväksyvät toistensa sakramentit, vaikka esimerkiksi tavat eroavat paljolti toisistaan. Kirkollisilla tavoillahan ei uskon kanssa ole mitään tekemistä.

Myös Martin Luther oli kerettiläinen ja joutui tästä syystä kirkon kiroukseen. Jonkinlaista samankaltaisuutta Lutheriin tunnenkin, vaikka minua ei seurakuntani piiristä ole karkotettu. Luther perusti oman lahkonsa jouduttuaan katollisen kirkon kiroon. Tietyn kunnioituksen mies toki ansaitsee pystyttyään levittämään tätä uskoaan näinkin paljon, että lähes koko Suomenkin sai vakuuttuneeksi asiansa oikeutuksesta. Tosin tässä auttoi Ruotsin kuninkaan mahtikäsky sekä samanaikaiset vihollisuudet Venäjän kanssa. Ortodoksisuushan on aina ollut Venäjän valtauskonto.

Näin ovat siis uskonnot levinneet ja kirkot syntyneet enemmän politiikan kuin Raamatun mukaan. Yhteistä kaikille uskonnoille on kuitenkin tuo Jumalan olemassaolon tunnustaminen. Lähes kaikille yhteinen tekijä on myös Jeesus, jonka olemuksesta ollaan kuitenkin monta mieltä. Toisten mielestä hän oli Jumalan poika, toisten mielestä itse Jumala maanpäällisessä muodossaan. Muslimit pitävät häntä profeettana ja hänen kuolemastaan, ja ylösnousemuksestakaan ei aina olla yhtä mieltä.

Minä, kolmen piispan siunaama mies, olen myös joissakin asioissa suorastaan epävarma, joka voisi joidenkin mielestä olla merkki epäuskosta. Olkoon sitten niin, jos joku haluaa asian sellaisena nähdä. Minä kyllä olen valmis allekirjoittamaan yhteisen uskontunnustuksemme mukaisen uskontunnustuksen, mutta samanaikaisesti valmis epäilemään, että Kristuksen ristikuolema vapauttaisi minut synneistä, jotka elämässäni olen tehnyt. Kyllä minä edelleen olen sitä mieltä, että ”ainoastaan tekemiemme tekojen vilpitön katuminen muodostaa sen kalliopohjan, jolle uusi mielekäs elämä voi rakentua.” Katumukseen sisältyy myös aiheuttamiemme vahinkojen hyvittäminen, silloin kun se suinkin on mahdollista.

Raamatun mukaan Kristus asetti sakramentit, joista oikeastaan sain aiheen tähän kirjoitukseen. Kun ortodoksinen pappi pyysi meitä seurakuntalaisia ehtoolliselle, hän mainitsi, että ehtoollinen kuului vain ortodokseille. Toki tiesin tämän, sillä olenhan ortodoksi enkä koskaan ole tunkenut itseäni luterilaisten ehtoolliselle. Silti olen aina ihmetellyt miksi näin. Jos molemmat kirkot ovat hyväksyneet toistensa sakramentit, miksi pitää ihmisiä erotella. Eikö Kristus asettanutkaan tätä sakramenttia kaikille jotka haluavat häneen uskoa?

Tähän loppuun sitten eräs kerettiläinen toive. Vaikka ortodoksit vastustavatkin polttohautausta, minä olen esittänyt toiveen ruumiini tuhkaamiseksi ja toivon tuhkani siroteltavan Kalajoen tsasounan tontille.