Kokemus ja näkemys

Maailma avartuu eri ihmisillä hieman eri tavalla. Tosiasiassa en tiedä, tekeekö se ihmisestä parempaa tai huonompaa, jos on joutunut katsomaan tätä planeettamme hieman muualtakin kuin Lestijoen ja Pyhäjoen väliseltä alueelta. Sivistys asuu sydämessä, jotenka ehkä se sitenkin on vain onni, että on saanut olla ja elää rauhassa kotitilallaan.

Käytin sanaa ”joutunut” juuri siksi, että en toki aina kokenut siirtolaisuutta ja Suomen sisällä tapahtunutta pakolaisuutta miksikään onneksi. Onnea siinä oli vain se, että pakenemaan lähtiessämme olin vain 9 päivän ikäinen enkä voinut kerätä mitään muistikuvia tätä reissulta. Tiedostamaton kokemusten kerääminen kai alkoi kuitenkin jo silloin, ja se konkretisoitui kun näitä muistikuvia alkoi syntyä Jyväskylän maalaiskunnassa, jonne perheeni sitten lopulta asettui.

Sotapakolaisuuden alkuajan me asuimme SOK:n omistamassa parakissa, joista oli rakennettu kokonainen pikkukylä Varaslahden rannalle Vaajakoskelle. Siellä koin ensimmäiset rasistiset huomautukset, kun kuulin naapureiden nimittävän meitä pakolaisiksi ja minä olin ”ryssän lapsi”. Siellä luulen myös ensimmäisen kerran olleeni Herran suojelussa, kun ajoin potkukelkalla Varaslahdessa olleeseen jäänottoavantoon, josta en missään tapauksessa olisi selvinnyt kuiville ilman ”sattumalta” avannon reunalta löytynyttä uittohakaa, jonka avulla minua pari vuotta vanhempi kaverini sai minut vedettyä jäälle.

Vaajakosken kansakoulu näkyi melkein meidän ikkunasta ja sinne minun mieleni teki jo viisivuotiaana, mutta pari vuotta täytyi vielä odottaa. Silloin en ymmärtänyt edes, miksi täytyi odottaa, kun osasin jo lukea ja laskea ja monet pikkukoululaiset olivat minuakin pienempiä. No selvisihän syy siihen aikanaan, ja koulussa olen myöhemmin saanut istua niin että päätä särkee. Luultavasti enemmän kuin yksikään silloisen ympäristön lapsi.

Ryssän lapsen tittelistä pääsin eroon vasta sitten, kun muutimme Jyväskylän kaupunkiin, jossa sain ihan uuden tittelin. Nyt olin ”landepaukku”, kun olin tullut niin maaseudulta kun Vaajakoskelta, joka oli teollisuustaajama ja josta kaupunkiin oli matkaa vain kuusi kilometriä. Karjalasta en tietenkään voinut muistaa mitään, mutta tiesin paljon, koska vanhempani olivat puhuneet asioista muiden siirtolaisten kanssa.

Jo 10 vuoden ikäisenä olin harrastanut mäkihyppyä, ja yleislakon aikoihin 1956 laskin ensimmäisen kerran silloisesta Jyväskylän suurmäestä Taulumäeltä. Tuon ajankohdan muistan hyvin, koska lakosta johtuen jouduimme kaverini kanssa hiihtämään mäkisuksilla pitkin rataa kaupunkiin. Siihen aikaan asuimme vielä Vaajakoskella, ja sukset oli lainattu Vaajakosken Terän varastosta silloisen Varaslahden hyppyrimäen kopilta. 

Kun sitten pari vuotta myöhemmin olin Jyväskylässä koulussa ja koulumme sijaitsi ihan tuon mainitun Taulumäen hyppyrimäen vieressä, kauhistelivat koulukaverit, kuinka huimapäinen täytyy olla kaverin, joka tuosta mäestä hyppää. Kieltämättä mäki näytti tosi mahtavalta tuolta tornin takaa katsottuna, ja kai se aika iso olikin silloisen mittapuun mukaan. Jyväskyläläiset mäkihyppääjät Harri Jussilainen, Penna ja Ami Paavola samoin kun Kaakkolahden veljekset olivat noihin aikoihin kansallista kärkeämme. Minä onneton kerroin koulukavereilleni, että olenhan minä tuosta hypännyt. Sain kuulla olevani ”valehteleva lantapaukku”. Lopuksi sain vielä selkääni, joten siinä tuli niitä ensimmäisiä kokemuksia tästä maailmasta.

Silloin päätin, että se oli viimeinen selkäsauna, jonka otin, ja mäenlasku sai jäädä, kun aloin harjoitella nyrkkeilyä. Nyrkkeilyssä saavutinkin SM-mitaleja ja minusta tuli kohtuullinen kansallisen tason tekijä. Kun ei tällaisen vanhan ukon enää tarvitse niitä selkäsaunojakaan pelätä, niin tunnustan, että sain jopa jonkin kerran ” lippu rinnassa” kuunnella Maamme laulunkin.

Nämä kokemukset eivät mitenkään minua ylpistäneet, mutta olivathan ne hyvänä alkuna kokemuksille, jotka myöhemmin tekivät minusta ankaran rasismin vastustajan. Tätä kautta syntyi myös tuo usein lanseeraamani lause: ”Jos et tiedä asian todellista laitaa, älä ota siihen kantaa.”  ”Mutu” ei oikein ole perustelu juuri millekään.

Kyllä se vaan tosiasialta vaikuttaa, että mitä enemmän tietää, sitä paremmin tietää, kuinka vähän tietää. Tieto kasvaa kokemusten myötä, mutta kokemuksia ei kovin paljon synny kotipihalla.