Me totuuden puhujat

Meillä bloggareilla on yleinen ylemmyyden tunne alkanut nousta päähän; hieman samoin kuin joillakin tuntemillamme ihmisillä oletamme sinne kohonneen eritteen, jonka paikka olisi jossakin ihan eripuolella kehoa. Varsinkin kirjoitelmieni alkuaikoina myös minä sorruin tuohon ajattelutapaan, sillä aivan kun nykyisinkin pyrin siihen, että kaikki mitä kirjoitan, on ehdottomasti totta. Näinhän minä uskoin asian olevankin.

Oikeassa olemisen tarve on eräs ihmisen voimakkaimmista tarpeista, ja lause ”anteeksi olin väärässä” lienee niitä harvimmin kuultuja lauseita ainakin niillä alueilla, joista minä pääsääntöisesti kirjoitan.

Kirjoitan politiikasta, uskonnosta ja urheilusta. Varsinkin kaksi ensin mainittua aluetta ovat kovasti uskoon perustuvia, ja tosi harvoin olen kuullut kenenkään myöntävän olleensa väärässä.

Vähiten väärässä olijoita on urheilussa, joissa urheilusuoritukset yleensä noteerataan numeroilla ja merkittävimmät tapahtumat tapahtuvat monituhatpäisen yleisön edessä. Tämäkään tosiasia ei poista niin yleistä selittelyn tarvetta. ”Kyllä siinä paljon hyvää oli, ja pelattiin ajoittain melko hyvää peliä” on aika yleinen palloilujoukkueen valmentajan selitys hävityn ottelun jälkeen. Tosiasia kuitenkin oli, että toinen joukkue oli yksinkertaisesti parempi, joka joskus pelaajien kommenteista voidaankin kuulla. Häviö ei siis ole häpeä, mutta tarpeeton selittely on kyllä sitä.

Poliitikot tuskin koskaan myöntävät erehtyneensä. Tuskin edes huomaavat sitä, sillä mielensä muuttajia on aina niin paljon, että sitä pidetään jo luonnollisena ilmiönä politiikassa. Oikeasti se on niin yleistä, että kautta historian tiedetään lukuisia tapauksia, joissa joku poliitikko on äänestänyt omaa ehdotustaan vastaan. Kun näitä mielenmuutoksia tapahtuu kyllin usein, saattaa siitä olla seurauksena jopa puolueen vaihto. Tälle puolueen vaihdolle on annettu jotenkin halveksuttava nimitys ”takinkääntö”. Siihen voi olla monia eri syitä. Voi olla alun alkaen, että sinua on pyydetty ehdokkaaksi johonkin puolueeseen, jonka arvoja et ole tuntenut omaksesi, mutta olet syystä tai toisesta lähtenyt mukaan. Päästyäsi hieman politiikasta perille olet huomannut, että tämä ei sitten ollutkaan se puolue, joka edustaa sinun arvojasi. Toinen yleinen syy on se, että sinä ja puolue yksinkertaisesti ”kasvatte” eri suuntiin. Kokonaan politiikasta luopumista sen sijaan suosittelen niille, jotka vaihtavat puoluetta useimmin kuin joku alushousujaan. Se ei ole merkki oikeassa olemisesta eikä sen enempää väärässä olemisestakaan. Se kertoo ainoastaan sopeutumattomuudesta lähes kaikkeen.

”Jokainen tulee uskollaan autuaaksi” on sanonta, jota meidän jokaisen tulisi kunnioittaa. Helluntailaisten kokouksessa kävin aikoinani yhden ystäväni kanssa. Saivat he ihan vapaasti olla hurmoksessa ja puhua kielillä, mutta minua se ei oikein kiehtonut. Myös adventistien jumalanpalveluksiin olen joutunut hieman samalla tavalla ja samalla lopputuloksella. Ei tullut minusta adventistia, joten päätin pysyä hyväksi havaitun ortodoksisen kirkon piirissä. Ortodoksinen kirkko ei koskaan ole julistautunut ”ainoaksi oikeaksi” eikä myös tietojeni mukaan ole suorittanut käännytystyötä kristittyjen keskuudessa. Olen ollut huomaavinani, että lähes kaikki uskontokunnat syrjivät jotenkin nimenomaan Jehovan todistajia juuri siitä syystä, että nämä kiertävät ihmisten kotona, eivätkä läheskään kaikki salli heidän tulla ovien sisäpuolelle. Se on tietysti jokaisen oma asia, mutta meille he ovat aina olleet tervetulleita, ja mielelläni olen keskustellut niistä asioista, jotka ovat mieltäni askarruttaneet. Ainut ehtoni oli, että käännytystyötä ei saa yrittää. Tämän asian nämä fiksut rouvat ovat muistaneet vuodesta toiseen, ja olen havainnut, ettei heidän uskonsa juurikaan eroa muista uskoista.

Niin että tervetuloa vain meille kaikki kristityt, muslimit ja mormonit. Kyllä meillä kahvit saa, mutta jos haiskahtaa käännytykseltä, niin sitten vaan pihalle. Kunnioitan jokaisen vakaumusta, mutta en istu siellä missä pilkkaajat istuvat.