Se äänestämisen vaikeus

Suomessa nukkuvien puolue on suhteellisen suuri, enkä minä sitä oikein osaa edes ihmetellä, sillä niin vaikeaa tuo viivan vetäminen oikeaan kohtaan on. Aina kun silmä välttää, minäkin puhun tuota meidän perisyntiä ”puoluekuria” vastaan. Toisaalta tiedostan sen tärkeyden nimenomaan puolueen kannalta, mutta uskon siihen liittyvän melko paljon kiellettyjä keinoja. Sellaisia ovat kiristys, uhkaus ja painostus. Vain harvoin on edustaja selvinnyt ilman rangaistusta, jos hän on äänestänyt muun ryhmän vastaisesti. Olkoonkin niin, että hän on toiminut antamansa lupauksen mukaisesti. Siinä vaiheessa, kun noita lupauksia on annettu, eivät puolueet ole olleet kovin tarkkoja siitä, mitä ehdokkaat puhuvat, kunhan pysyvät ruodussa tultuaan valituiksi.

Tosiasiassa meillä ei siis demokratia toimi. Pikemminkin kyseessä on harvain valta, jossa jonkun puolueen napamiehen mielipide ohittaa kansan tahdon.

Miksi me ihmiset tähän suostumme? Miksi valitsemme puoluekuriin alistuvia, selkärangattomia ihmisiä? Vain harva meistä oikeasti tuntee oman ehdokkaansa, vaan tekee valintansa julkisen mielipiteen tai ehdokkaan omien kertomusten perusteella. Pahimmassa tapauksessa valinnan perusteena voi olla ihan joku muu asia kuin oikeasti osaaminen. Saattaahan toki olla niin, että joku jääkiekkomaalivahti on ihan hyvä kansanedustaja, mutta epäilen, ettei häntä ole valittu eduskuntaan siksi, että hän olisi erityisen ansiokas yhteisten asioiden hoitajana. Hyvä niin, jos sellaiseksi osoittautuu, mutta todennäköisesti hän on ohittanut monta pätevämpää ehdokasta pelkästään urheilullisilla ansioillaan, joilla ei eduskunnassa ole paljonkaan virkaa.

Äänestäminen on joskus vaikeaa itse kullekin, sillä ei se aina ole helppoa edes minulle, vaikka olen saanut tutustua pariinkin puolueeseen niin sisältä kuin ulkoakin. Tämän on oikeasti vain vaikeuttanut tilannetta, sillä olen huomannut, että läheskään aina ei ehdokas ole edes samojen ideologioiden kannattaja kuin hänen puolueensa antaa julkisesti ymmärtää. Ns. ammattipoliitikot ovat pääsääntöisesti laput silmillä kulkevia broilereita, joiden koko elämänkokemus perustuu siihen, että on oltu jonkinasteisia poliittisia sisäpiiriläisiä. Puolueet tarvitsevat myös kansaan vetoavia suosikkeja. Tämän tilauksen täyttävät sitten missit, hiihtäjät, juoksijat ja laulajat. He ovat puolueen kannalta loistavia tapauksia, sillä heillä ei oikeasti ole mitään poliittista kantaa, joten sen voi puoluejohto ihan vapaasti heille syöttää. Lisäksi he ovat valmiiksi tunnettuja ja myös kohtuullisen suosittuja. Harvoin kansa esittää epäileviä ääniä, että mitähän se tuokin ”komeljanttari” oikein tavallisen ihmisen asioista tietää. Mieluummin liputetaan, että Sylvi Saimokin on tätä mieltä asioista, kyllä minun pitää äänestää häntä. Totuus tässä asiassa on kuitenkin toinen.

Luultavaa on, että Jaakko Julkkis ei tiedä politiikasta yhtään mitään, eikä se oikein häntä kiinnostakaan. Jos hän jotain ajattelee suostuessaan ehdokkaaksi, hän taktikoi mielessään, missä porukassa hänen olisi helpointa ylittää vaikkapa eduskunnan kynnys. Kansanedustajan ura olisi hyvä jatkumo urheilu-uralle, joka alkaa jo olla loppupuolella.

Näin meitä ihmisiä vedetään höplästä, joten ei ole ihme, jos nukkuvien puolue kasvaa sitä mukaa, kun ihmiset oivaltavat, kuinka toivotonta heidän on löytää hyvä ja luotettava ehdokas, joka todella toimii heidän etujensa mukaisesti. Vain harvat kansanedustajatkaan uskovat niihin asioihin, joiden puolesta he painavat nappia. Tämä sattuu vain olemaan puolueen tahto, joten viis valitsijoille annetuista lupauksista ja yhteisestä edusta.