Taas kerran Karjalassa

En todellakaan ole rasisti. Nyt vain sattuu olemaan niin, että taas on pakko todeta asioiden Koto-Suomessa olevan hieman eri lailla kuin esimerkiksi naapurissamme Venäjällä. Ei paremmin eikä huonommin, mutta eri lailla.  
 
Tämän saumaan ajattelin kyllä kirjoittaa jutun ihmisluonteen ihmeellisyyksistä, mutta sattui taas tuo matkailuvietti iskemään, ja viisumikin oli vielä voimassa, niin kertoinepa hieman kuulumisia Koivistosta ja sieltäpäin. 
 

 
Joulu oli ajateltu viettää Lappeenrannassa mökillä, mutta kyllä se aattoon jäi, kun jo oltiin nokka kohden Viipuria.  Vakavan varoituksen siitä, mitä tuleman pitää, sain jo Lappeenrannan ABC:n vessassa. Minä en niin rumaa kieltä osaa edes käyttää, niin että sanatarkasti siteeraisin näitä ”freskoja”. ”Ryssät ei osaa ajaa autoa eikä käydä paskalla.” Rumastihan tuo oli sanottu, mutta voi, kuinka todeksi se taas osoittautui. Jo tullissa rämähti, kun venäläisrekisterissä oleva auto peruutti jonkun pahasti kiroilevan suomalaisen nokkaan. Itse selvittiin ilman naarmuja, joten vietettyämme tunnin puolityhjällä tulliasemalla pääsimme jatkamaan matkaa ja ihmettelemään venäläisten loogista nerokkuutta. Tuskin millään muulla rajalla keksitään tyhjästä niin paljon ajanvietettä kuin tällä EU:n itäisellä rajalla.   

Paripäiväiseksi tämä reissu vain ajateltiin, ja niinpä Viipuri sivuutettiin että heilahti. Päämäärä oli siis luovutetun Karjalan eteläiset osat. Tällä kertaa karvalakeistaan tunnetuksi tullut Koivisto ja pienenpieni Johanneksen taajama.   

Koivisto oli saanut venäläiseksi nimekseen Primorsk ja Johannesta kutsuttiin Sovietskiksi. Koivisto on sellainen pieni satamakaupunki Suomenlahden pohjukassa.  Sen ainut anti oli ortodoksinen kirkko, joka kuuluu nähtävyyksiin aina siellä, mistä sellaisen löydän. Askeettinen baari kylän keskustassa yllätti kaivamalla ruokalistasta Kievin kotletin, jolla pahin nälkä tuli tyydytetyksi. 

Tosi eksoottinen yllätys koettiin, kun paikkakunnan ainut hotelli ilmoitti, etteivät he voi majoittaa ulkomaalaisia. Niin, ulkomaalainenhan minä karjalaispoika olin kotimaassani. Kovasti tuli Neuvostoliitto mieleen. Hotellin emäntä oli kyllä hyvin sympaattinen, ja ehkä hieman häpeissäänkin, mutta minkäs teet, kun täällä maailman laidoilla länsimaistutaan niin kovin hitaasti. 

 
Johanneksen piti olla pieni kyläpahanen, hieman Viipurin eteläpuolella. Ystävällinen hotellin emäntä Koivistosta neuvoi meitä kuitenkin yöpymään siellä. Eksotiikkaa piti oleman tarjolla, joten seuraavaksi auton nokka sinnepäin. Yllätys yllätys! Neuvostoliittolaiset olivat rakentaneet modernin keskisuuren kaupungin, josta löytyi myös aivan nykyaikainen hotelli. Pääsin jopa vessaankin, joten ei tarvinnut muuttaa lihaksi kuitupitoista jouluateriaakaan. Todella hyvät sängytkin täällä. 

Aamulla herättiin hyvissä ajoin ennen puolta päivää. Sängyt olivat hyvät, mutta tyynyt aivan hirveitä. Tai ainakin hirveän isoja. Hyvin kuitenkin nukuttiin ja aamupalan jälkeen Viipuriin. Oikeasti ei aamupalaa edes saatu, kun pari tuntia myöhästyimme aikaerosta johtuen.  
 
Kyllä Viipuriin ajettiinkin, mutta kun se on melkein meidän mökin naapurissa, niin päätettiinkin sen sijaan käväistä savenvalajistaan aikoinaan tunnetussa Kyyrölän kylässä. Ei löytynyt savenvalajia, mutta olipa tosi makea kirkko. Kirkko oli auki, kuten Venäjällä tapana on. Ehkäpä joskus kerron Suomen ja Venäjän ortodoksisuuden välisestä erosta. Sama uskonto ja sama Jumala, mutta erojakin on. 

Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinenkään matka Venäjälle tämä. Kerron joskus lisää kauniista Karjalastamme, mutta ennen sitä jotain muuta.