Minä, perussuomalainen

Lähdettyäni mukaan puolueen toimintaan jokseenkin niihin aikoihin, kun puoluetta vielä perustettiin ja liityttyäni siihen joskus hieman myöhemmin, uskoin syvästi, että olen puolueen jäsen hamaan hautaan asti.  Näin varmaan olisi ollutkin, ellen olisi muuttanut Kalajoelle.  Täällä sitten tapahtui mitä tapahtui, mutta ei tässä nyt ainakaan ihan kaikkea voi kalajokisten syyksikään panna.  Vastalauseena näille tapahtumille erosin sitten puolueesta, jos sillä nyt mitään todellista merkitystä oli. Olinhan minä jo tehnyt pitkän päivätyön persujen, ja sitä ennen SMP:n riveissä, mutta kuitenkin….

 

Siitähän minun piti oikeasti kertoa, miksi näen ainoana vaihtoehtona perussuomalaiset.  Ainahan minulla on ollut halu kantaa korteni kekoon yhteisten asioiden hoidossa. Suomessa se tarkoittaa yleensä politiikkaa, jonka nimenomaan pitäisi olla yhteisten asioiden hoitoa.  Paradoksaalista onkin se, että siihen useimmiten valikoituvat ne, joita pääasiassa kiinnostavat vain omat asiat. Heillä riittää pyrkyryyttä, josta syystä he pääasiallisesti nousevat huomattaville paikoille. Ne ihmiset, jotka tekevät työn, tyytyvät yleensä auttajan asemaan. Tällaisena minä pidän itseäni. Olen systemaattisesti kieltäytynyt kaikista minulle tarjotuista paikoista ja ollut kunnallisvaaliehdokkaanakin vain pari kertaa.

Puoluevalinta tapahtui karsintamenetelmällä. Olen Karjalan pakolainen, siis sotatoimialueella syntynyt, ja isäni oli sotainvalidi. Ei hän paljoa sodasta kertonut, mutta se minkä kertoi, ei antanut kovin mairittelevaa kuvaa siitä järjestelmästä, joka isossa naapurissamme vallitsi.  Se sulki mielestäni pois kaikki ne puolueet, jotka ihannoivat kommunismia.  SKDL oli kommunistipuolueen piilonimi ja sossutkin olivat liian lähellä tätä aatetta.  Kokoomuksesta hankin kokemuksia Kansallisissa nuorissa, enkä oikein pitänyt tyylistä, jolla ”tavallisia” ihmisiä kohdeltiin. Maalainen en ollut, vaikka maalla asuttiin. Ei siis tullut kysymykseen maalaisliittokaan.   

Kun karjalaissyntyinen Veikko Vennamo perusti puolueen nimeltä SMP, olin valmis mukaan toimintaan.  SMP:n perustamisvuosi oli muistaakseni 1959.  Minä toimin puolueen opiskelijajärjestössä, mutta en silloin vielä ollut puolueen jäsen. Parikin kertaa minua kyllä pyydettiin kunnallisvaaliehdokkaaksi, mutta en pitänyt sitä ”minun hommanani”. Vasta 80-luvulla suostuin ”apuehdokkaaksi”,  mutta ei SMP silloin enää  hurraahuutoja nostattanut. Muutaman vuoden päästä puolue menikin konkurssiin, ja sen raunioille perustettiin Perussuomalaiset rp.   Tilausta tälle puolueelle varmasti oli, sillä puolueen nousu alkoi välittömästi. Aluksi hitaasti, mutta vähän kerrassaan kiihtyen aina ”jytkyyn” asti.   Kun ähtäriläinen kunnanvaltuutettu pyysi minua jälleen mukaan, suostuin auttamaan.  

Minun kohdallani auttaminen on yleensä merkinnyt kovaa työtä, ja niinpä Ähtärissäkin toimin kansanedustajaehdokkaan vaalipäällikkönä ja olinpa jossakin vähäisessä luottamustoimessakin. Kyllähän ähtäriläiset olisivat minut halunneet, mutta kun itse en halunnut. Kummallista se on, että kaikkialla minut koettaan kilpailijaksi, vaikka ehdottomasti olen kieltäytynyt pysyvistä viroista ja tehtävistä. Kyllä minun oma urani oli suuntautunut aivan muualle kuin politiikkaan, vaikka pelissä halusinkin olla mukana.  Piirihallitukseen annoin itseni valita, koska meillä Kalajoella ei ollut ehdokasta, eikä tosiasiallisesti muita vaatimukset täyttäviäkään, kun Erkki Ahokaan ei ollut haluaan ilmoittanut.  Ahoahan minä kaikkeen olin ehdottanut ja niin varmaan tännekin, jos hän vain olisi ollut paikalla.  Vaan ei ollut ei.  Minä olin ottanut velvollisuudekseni osallistua piirin kokouksiin, joten osallistuin ja käyttäydyin minulle suotujen valtuuksien mukaan.

Näillä mennään, eikä siinä mitään. Kyllä Kalajoen Perussuomalaiset ry elää ja voi hyvin.