Uskominen tarvitsee tuekseen kykyä hämmästellä. Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa luterilainen tarvitsee sitä erityisesti, kun mikään ei olekaan itsestään selvää.
Luterilainen löytyy takarivistä. Se on luonteva paikka ortodoksiseen
jumalanpalvellukseen ovenraosta livahtaneelle. Samalla ovenavauksella
takariviin asettuu kuin varjona myös valpastuneen hengen arkuus. Miksi pyrkiä
lähemmäksi alttarihuonetta, kun ymmärtää niin vähän ja tietää vielä vähemmän,
ei edes sitä, milloin on ristinmerkin hetki. Takarivistä tarkkaillen pysyy
tässäkin asiassa lähes huomaamattomana mukana yhteisessä hengityksessä.
Livahtaja unohtaa helposti, että palvelukseen läsnäytyneet
eivät ole täällä tarkkaillakseen muiden oikeaoppista käyttäytymistä, ei edes
ulkopuolisen palveluskömpelyyttä. Heillä on aivan toisenlaiset syyt
läsnäoloonsa.
Livahtajana voi olla ulkopuolinen, mutta tasavertaisesti.
Ainakin kahdesta syystä. Ihmisyys vertautuu aina johonkin itseään korkeampaan.
Toisekseen me emme ole enää osallisia vuoden 1054 skismoihin, kirkon
jakautumiseen ja siihen, että paavi julisti Konstantinopolin patriarkan
pannaan, ja patriarkka paavin.
Kirkonkiroukset purettiin 1965. Kauna meni jo. Oikeassa
olemisen kirkkautta ei voi lisätä kaatamalla lähteeseen puhdasta vettä.
Emme siis ole riitaosallisia, perillisiä kylläkin. Ajatus
ulkopuolisuudesta ei etaida sittenkään sopia siihen peruskokemukseen, joka
monilla on historialliseen ketjuun kuulumisesta. Historia on myös sitä, mitä
aika on tehnyt meille.
Ikonien lukeminen
vaatii aakkosten osaamista
Tunnen luterilaisen jumalanpalveluksen kaavan. Osaan lukea
suurimmasta osasta alttaritauluja niiden sisältämän Raamatun kertomuksen.
Tiedän ilman alttarilta annettuja ohjeistuksia, miten toimia. Se on helppoa
kuin järjestyssäännön noudattaminen.
Takarivin jalansijoilla kaikki on toisin. En osaa lukea
ikoneja, koska en tunne edes aakkosia. Kirkon esineistölle, palvelun vaiheille,
viestejä lähettäville vaatteille ei löydy edes oikeaa sanaa.
Sanat ovat avain merkityksien historiakerroksiin, mutta
vaikka ne sanat kaikki osaisikin, niin ratkaisevinta kuitenkin on, mitä se
tietäminen merkitsee, löytyykö tietämiselle henkilökohtaista katetta? Mihin
edes käyttää avaimia, jos ovi on kateissa?
Takarivissä kokemus palvelujen eroavaisuudesta on vahva,
vaikka viisautta ehkä olisikin keskittyminen siihen, mikä on tuttua ja
yhteistä.
Luterilaisestakin jumalanpalveluksesta voi toki lähteä
kesken pois. Se on kuitenkin kulttuurisessa koodauksessa järjestyssääntörike.
lähtijä kerää kummeksivia, kääntyviä päitä.
On ollut aikoja, jolloin jo kirkkoon saapumattomuudesta on
tuomittu. Maakallan puukirkko, vuodelta 1780, on kahdeksankulmaisuudessaan ja
vaatimattomassa pienuudessaan yksi vaikuttavimmista luterilaisista kirkoista. Olosuhteet
olivat ankarat, kirkkokurikin oli. Jos kalasta ei osallistunut pyhäiseen
palvelukseen, ei viikollakaan ollut asiaa venekuntansa verkkoaskareisiin.
Palvelus ei olekaan
suoritus
Ortodoksisuuden ankaruushistoriaa en tunne. Jollain tavoin
pysyvästi mietin vain sitä, mitä tänään takarivistä näkee. Yhdenkään
”keskenlähtijän” perään ei vilkuilla.
Palvelus ei ole kellokestoinen suoritus ja järjestyssääntö.
Se on osallisuutta kiittämiseen, vastaanottamiseen ja rukouksen liikkeessä.
Osallisuutta henkilökohtaisen, kulloinkin käytettävissä olevan henkisen
tilavuuden mukaisesti.
Takarivin kokemukset ovat pienten kirkkojen palveluksista.
Pienuus vaikuttaa tuntemisen tapaan, kaikki on ollut kovin lähellä.
Suitsukkeiden tuoksu, tuohuksien lepatukset, jotka nekin näyttäytyvät
vuosisataisessa ketjussa hellittämättömän yhteydenoton valoilta.
Tiedän mystiikan vaanivan minua kuin pankki saataviaan.
Takarivissä ei ole tarvetta vältellä ration tuolta puolen tulevaa
saamattomuutta. Tämä ei ole se paikka. Nähtävissä on, miten suurin osa
ihmisistä ovat keskittyneitä palvelukseen. Se on enemmän kuin oikeaa
käyttäytymistä. Se on perillä olemista. Perillä oleminen tarkoittaa sitä, ettei
kaipaa muualle.
Veljeni samalla vaelluksella, mustakaapu, muistutti, ettei
ristinmerkin tekeminen ole koskaan vääräaikaista. Ei silloin, kun sen
tekemiseen tuntee tarvetta.
Julkaistu kirjoittajan luvalla. Alkuperäinen julkaisu Aamunkoitossa, Karjalan hiippakunnan seurakuntien ja PSHV:n lehdessä nro 5,
29.11.2013.
PSHV = Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti