Kerron teille nyt surusanoman: Saarijärven Paavo on kuollut. Tarkkaan en tiedä, milloin tämä tapahtui, mutta luulen, että hän hiipui vähän kerrassaan toisen maailman sodan jälkeen, aikana jolloin hänenlaisiaan olisi tarvittu.
Runon Saarijärven Paavosta opin jo
koulun alaluokilla, mutta sen merkitys on avautunut minulle vasta nyt, kun
olemme joutuneet tämän suuren, ei ihan ennennäkemättömän, mutta suuren
pakolaistulvan keskelle.
Runo Saarijärven Paavosta oli
muistaakseni Runebergin kirjoittama. Hän kertoi, kuinka ”Saarijärven
salomailla, tilallansa hallaisella asui Paavo”. Runo kuvaa hyvin vuosikausien
taistelua hallaa ja rakeita vastaan ja kuinka kerta toisensa jälkeen sato
tuhoutui milloin minkin luonnonkatastrofin seurauksena. Lopulta Paavo onnistui saamaan
ehjän sadon, jolloin Paavon vaimo virkkoi: ”Nyt leivon rukiisen leivän.” Siihen
asti oli syöty pettuleipää, jonka avulla oli sinnitelty vuodesta toiseen.
Mutta runo jatkui: ”Vaimon käteen
tarttui Paavo, virkkain: vaimo, vaimo, pannaan leipään puolet petäjäistä, sillä
veihän naapurimme viljan halla.”
Tuon runon ymmärtäminen herätti
minut. Jotenkin tajusin myös sen, miksi eniten kärsineet ovat valmiimpia
auttamaan myös toisia kärsineitä ja kärsiviä. Luultavasti meille on sodan
jälkeen syntynyt uusi ihmisryhmä, joka kantaa rotumääritelmää ”omat”. Ei
monellekaan tule mieleen, että jospa tinkisimme hieman omista vaatimuksistamme,
jotta voisimme auttaa pakolaisia, jotka henkensäkin vaarantaen ovat päätyneet
tänne tosi koleaan pohjoiseen. Kylmään ja kolkkoon maahan, jossa rasistit
ottavat heidät vastaan polttopullojen ja ilotulitteiden kanssa. Pahinta kaikessa
on se, että rasisteissa on suuri joukko ihmisiä, jotka eivät ole halunneet
täyttää edes kansalaisvelvollisuuttaan - sotaväkeä.
Ei, eivät kaikki ole sellaisia,
mutta eivät myöskään kaikki pakolaiset ole rikollisia. Yleistys on melkein
pahinta, mitä tässä tilanteessa voidaan tehdä. Sanoin melkein, siksi että
vieläkin pahempaa on uskoa ja levittää vihapuheita, joita ”some” on tulvillaan.
Muistan ajan, jolloin huomattiin, että kaikki, mitä silloinen Neuvostoliitto
uutisoi, ei olekaan totta. Sama on huomattu maahanmuuttajia koskevassa
uutisoinnissa. Aina on olemassa osa kansaa, joka uskoo noihin uutisiin. Ei
siksi, että pitäisi niitä luotettavina, vaan siksi, että haluaa uskoa niihin. Osa
ihmisistä halusi uskoa myös Neuvostoliiton aikaiseen uutisointiin. Vaikuttaa
siltä, että nykyinen Venäjä on sortunut samantapaiseen uutisointiin.
Enhän minä mikään neuvonantaja ole
koskaan yrittänyt olla, vaikka mielelläni olen omia mielipiteitäni esittänytkin.
En nytkään siis neuvo, mutta itse olen päättänyt ottaa selvää uutisesta, joka
ei vaikuta uskottavalta. On myös uutisia, joista ilman isompaa tarkasteluakin voidaan
todeta: ei ole totta. Varmuutta hipovalla todennäköisyydellä voin sanoa, että
Kela ei ole koskaan sanonut: ”Ei sinun tarvitse töitä hakea, kyllä me annamme
sinulle rahaa”, enkä kovin helposti usko myöskään siihen, että sosiaalivirasto olisi ostanut jollekin
”mamulle” superkalliit lastenvaunut, autoista puhumattakaan. Sanoin, että en
usko, mutta en väitä, etteikö niin olisi voinut tapahtua, mutta siihen on
täytynyt olla erityisen pätevä syy, jollaista ei heti tule mieleen.
Uskon, että ”omat”-rotuinen
ihmisryhmä onkin läheistä sukua ”minä”-rodulle, joka on kasvanut ja levinnyt
tässä maassa Saarijärven Paavon kuoleman jälkeen.
Minulle kaikki ja kuolkoot loput. Älä
missään tapauksessa anna ihokasta toiselle, vaikka sinulla olisi niitä
puolenkymmentä. Mitähän se Jeesus tarkoitti sanoessaan: ”Jos sinulla on kaksi
ihokasta, anna niistä toinen sille jolla ei ole yhtään.” Ei kyse varmaan ihan
kirjaimellisesti aluspaidasta ollut.
Jeesus puhuin usein vertauksin,
joten oletettavaa on, että lähimmäinen on jokainen ihminen ja ihokas tarkoittaa
kaikkea, mitä me omistamme. Ei ihan tuulesta temmattu lausahdus ole tämäkään: ”Hyvä
antaa vähästäänkin, paha ei paljostaankaan.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti