Välikysymys

Katselin tässä päivänä muutama välikysymyskeskustelua televisiosta. Jälleen kerran televisiosta, joka tuntuu nykyisin toimivan minun inspiraation lähteenäni. En nyt oikein vihaiseksi tullut, koska olen jo ollut kotvan aikaa tasaisesti vihainen tämän yhteiskunnan toimille. Sipilän hallitusta pidän keskitasoa parempana, jos sitä verrataan viimeaikaisiin hallituksiin. Pääosin oppositiossa istuvat entiset ministerit räksyttävät kuin rakkikoirat, eivätkä älyä edes olla hiljaa, vaikka ovat saattaneet maamme tilaan, jossa on pakko tehdä kipeitäkin päätöksiä.

Hallitus on päättänyt leikata myös koulutuksesta ja aivan oikein. Ei koulutuksen taso ole rahasta kiinni, vaan kouluttajien pätevyydestä ja oppilaiden motiivista. Muutama puhuja totesikin, että viime vuosina koulutuksen taso on selvästi laskenut, joka ilmenee mm. Pisa-tutkimusten tuloksissa. Varmasti tuo on totta, mutta rohkenen väittää, että se ei ole johtunut rahan puutteesta, vaan yrityksestä tasapäistää kaikki koululaiset, jonka seurauksena on ollut ihan pakko laskea rima niin alas, että kaikki pääsevät riman yli. Minun mielestäni suomalaisen koulujärjestelmän huonoin uudistus on ollut peruskouluun siirtyminen. Ei vaan yksinkertaisesti ole hyväksytty sitä tosiasiaa, että me synnymme hieman erilaisin eväin varustettuna.  Suomessa on myös harvinaisen tiheä yliopisto- ja korkeakouluverkosto, jos sitä verrataan meidän asukaslukuun. Jokainen oppilaitos joutuu työntämään ulos maistereita ja tohtoreita riittävän määrän saadakseen riittävän rahoituksen. Tässä pätee kuitenkin tämä sama luonnonlaki kuin alemmallakin tasolla. Rimaa täytyy vähän laskea, että kaikki saisivat sen ylitettyä. Näin meillä sitten on ”tohtoreita, maistereita melkein jokainen”. 

 

Minä en käyttäisikään sanontaa ”leikkaukset”, vaan kyse on paremminkin järkeistämisen tuomista säästöistä. Erittäin hyvänä pidän ehdotusta, jonka mukaan ulkomaalaisille yliopisto-opiskelijoille asetetaan lukukausimaksut. Tuntui oppositio sitäkin vastustavan, joten saatoin vain päätellä, että kaikkea näyttävät vastustavan, vaikka eivät mitenkään osaa perustella asioitaan. Minun mielestäni aika hullua on, että joku kehtaa edes kuvitella, että on suomalaisen veronmaksajan velvollisuus kustantaa jonkun intialaisen opiskelut. Minun mielestäni hän saa opiskella ilmaiseksi, kunhan sitoutuu jäämään tänne.

Opposition suurin huolenaihe näyttikin todellisuudessa olevan julkisen sektorin työpaikkojen menetykset, joiden arveltiin nousevan peräti pariin tuhanteen. Varmasti näin onkin ja siihenhän me säästöillä pyrimmekin. Julkisen sektorin säästöt kohdistuvat nimenomaan valtioon. Ihme on, että kansanedustajat näyttävät olevan niistä enemmän huolissaan kuin samanaikaisista yksityisen sektorin työpaikkojen katoamisesta, jotka ovat moninkertaisia ja joihin suurimpana syynä on nimenomaan valtion heikko talous.

Mikään tosiasia ei tue sitä väittämää, että oppiminen olisi ratkaisevasti huonompaa isommassa kuin pienemmässäkään ryhmässä. Ratkaisevaa on, että miten opetus on järjestetty ja millainen on opettaja.

Lähivuosina saamme varautua siihen, että meiltä loppuu työvoima. Voisimme hyvin kuvitella, että suoritustason ammattikoulutus suoritettaisiin enimmäkseen työpaikoilla oppisopimusmallin mukaan ja nykyiset ammattiopistot järjestäisivät vain ns. teoriaopetuksen. Kaiken kruunaisi sitten näyttötutkinto. Tämä voisi olla hyvä apu myös heikkenevään huoltotaseeseemme ja luonnollinen alku pitemmälle työuralle.

Sanoin alussa, että olen tasaisesti vihainen. Yksi vihaisuuden aihe on juuri jatkuva nurina rahan vähyydestä. Minun mielestä asiat ovat yksinkertaisesti niin, että jos ei ole rahaa, pitää koettaa pärjätä ilman rahaa. Raha tai sen puute, ei estä juoksijaa harjoittelemasta juoksemista eikä opiskelijaa laskemasta.

Toki te voitte valittaa, että suomalaiset ovat jäämässä jälkeen kansainvälisestä tasosta. Saattaahan se näin olla, mutta ei se rahasta ole kiinni.