Uskonnollinen kausi

Olen nimennyt tämän blogini poliittiseksi blogiksi, muta jo hyvissä ajoin uhannut, että tulen kirjoittamaan myös uskonnosta ja urheilusta, koska ne ovat lähellä sydäntäni. Varmasti palaan niin urheiluun kuin politiikkaankin, mutta nyt elän näköjään jonkinasteista uskonnollista kauttani, johon lienevät vaikuttaneet taas ympäristön tapahtumat. Koetan nyt unohtaa rasismin kokonaan, vaikka en mitenkään isänmaallisena sitä voi kokea. Kyllä se oikeasti on kristinuskon ja raamatun opetusten vastaista.

Omasta kerettiläisyydestänikin olen joskus maininnut, sillä jossakin määrin pidän itseäni kerettiläisenä, jos ja kun kerettiläisyydellä tarkoitetaan toimintaa, joka on jonkin kirkon oppien vastaista. Edelleen olen ortodoksi ja sellaisena saan pysyä, vaikka en ihan kaikkea ortodoksisuudessa pidäkään tärkeänä. Minun mielestäni ortodoksinen kirkko ei ole lahko, samoin kun ei myöskään luterilainen kirkko. Molemmista puuttuu lahkoille tunnusomaiset piirteet käännyttämisen pakko ja toisten uskontokuntien ylenkatse. Ortodoksiset rituaalit ovat vanhoja. En tiedä kuinka tärkeitä ne juuri sellaisina on, mutta varmaa on, että niistä ei ole kenellekään harmia, joten pidetään vaan ne sellaisina. Mielestäni ne ovat kauniita ja luovat hartaan tunnelman jumalanpalveluksiin.

Jeesuksen suuhun pantiin aikoinaan sanat ”lahkot ovat minulle kaunistus”. Ehkä Jeesus sanoi niin, ehkä ei. Raamatun sanomaa en ole koskaan kyseenalaistanut, vaikka olenkin joskus epäillyt sen pyhyyttä. Ehkäpä tämä on yksi kerettiläisyyden merkki, jonka muut uskovat ovat merkille panneet. Olen kuitenkin ilman omantunnon pistoksia kyennyt lausumaan uskontunnustuksen ja oikeasti uskon siihen, mitä olen silloin sanonut. En kuitenkaan voi kiistää sitä historiallista totuutta, että ihmiset ekumeenisessa Nikean kirkolliskokouksessa 300-luvun alkupuolella päättivät, mitkä löydetyistä kirjoituksista hyväksytään Raamattuun ja mitä taas ei. Pääsääntöisesti valittiin toisiaan tukevia kirjoituksia. Kun Raamattu sen lisäksi on käännetty sadolle kielille ja usein kieleltä toiselle tapahtuvin perättäisten käännösten avulla, ei liene ihme, että lopputuloksena on hyvinkin moniselitteinen kirja. Ei siis ihme, että samaan raamatunkohtaan voidaan vedota täysin vastakkaisissa kielloissa ja käskyissä, jopa niin, ettei koko asia ole enää sama. 

 Nikean kirkolliskokous v. 325.

Lahkot lukevat Raamattua kuin ”piru raamattua” ja juuri tästä syystä ne ovat lahkoja. Ehkä tärkein lahkon tunnusmerkki on oikeassa olemisen tarve. ”Näin on ja jos tätä epäilet, joudut helvettiin”, tai ainakaan sinulla ei ole taivaspaikkaa. Yleensä lahkolainen ei saa tehdä omia tulkintojaan moniselitteisestä Raamatusta, vaan yhteisön johtajien tulkinta on se oikea, johon tulee uskoa.

Hieman kerettiläisyyden viittaa olen saanut hartioilleni myös siitä, että olen epäillyt Kristuksen ristinkuolemallaan antaneen meille kaikki synnit anteeksi. Edelleenkään en usko siihen, että jos olen tehnyt väärin jotakin ihmistä kohden, ei minun tarvitse sitä mitenkään hyvittää, ei katua, eikä edes pyytää anteeksi, koska Kristus 2000 vuotta sitten antoi sen jo anteeksi. Kyllä minun mielestäni tekemieni tekojen vilpitön katuminen antaa sen kalliopohjan, jolle uusi mielekäs elämä voi rakentua. Sielulleni saan rauhan vasta sitten, kun olen tehnyt jotain hyvittääkseni tekemäni vääryydet. On kokonaan toinen asia mitä kaikkea synneiksi voidaan luetella, eiväthän ne kaikki toki koske toisia ihmisiä, joten ehkäpä sitsemän7 kuolemansynnin luettelo on hyvänä ohjenuorana. Toistaiseksi minulle on riittänyt ajatus, että elä ja anna elää. Haluan myös hyvittää kaikki tekemäni vääryydet, mutta valitettavasti en usko pystyväni siihen koskaan täydellisesti. Olisiko se niin, että aika ei riitä?

Minun kristillinen näkemykseni ja elämäntapani on kasvanut vähän kerrassaan, hitaan kehityksen tuloksena. Samanlainen kirkas välähdys, jonka Paavali koki, on tavattoman harvinaista ja kaikenlaisiin pyhän hengen laskeutumisiin en kerta kaikkiaan usko. Lääketiede onkin määritellyt ne eräänlaiseksi aivomyrskyksi, joka aiheuttaa hetkellisen sekoamisen. Sellaista silloin tällöin sattuu, ja sitä nimitetään rahvaanomaisesti hurahtamiseksi.

Lahkot ovat lahkoja sitä varmemmin, mitä varmemmin ne uskovat, että eivät ole lahkoja. Kristillisen yhteisön tunnistaa siitä, että se ei tee käännytystyötä toisten kristittyjen keskuudessa. Niinpä esimerkiksi molemmat valtionkirkkomme kunnioittavat toinen toisiaan ja antavat jäsenilleen vapauden uskoa juuri niin kuin uskovat. Ketään ei vainota, eikä karteta.

Voi hyvinkin olla, että seuraavalla kerralla kirjoitankin sitten näkemyksiäni urheilusta ja urheilupolitiikasta. Olenhan saanut siihenkin elämän sektoriin tutustua jopa kansallisen lajiliiton hallituksesta käsin.