Takinkääntäjät

Takin kääntö on pääasiassa poliittinen termi, jolla yritetään kertoa, että ihminen on muuttanut mielensä. Eihän se nyt niin kauheaa ole, jos joitakin virheellisiä mielipiteitään korjaa, pikemminkin päinvastoin. Jos vaihtaa puoluetta, se on jo paljon vaikeammin selitettävissä, vaikka sekin voi olla aivan luonnollista. Niinhän se on, että puolueet muuttuvat ja ihmiset myös. Muutos ei aina ole suinkaan samaan suuntaan ja jossakin vaiheessa on se raja ylitetty, että nykyinen puolue ei vastaa niitä arvoja, joita ihmisellä itsellään on.  Kyllä tällaista ihan oikeasti sattuu, vaikka asiaan suhtaudutaankin varsin tuomitsevasti.

Tavallaan minäkin olen takinkääntäjä, sillä aloitinhan poliittisen urani Kansallisissa nuorissa 1960 luvulla. Se ilo ei tosin kauan kestänyt, sillä aika pian minä karjalaispoika totesin, että tämä ei ole minun lajini. Olikohan se nyt nimeltään Kehittyvän Suomen opiskelijat, johon sitten ajauduin joskus vuosien 66 – 68 aikoihin. Se oli SMP:n opiskelijajärjestö, ja vaikka en erityisesti politiikkaa harrastanutkaan, niin jotenkin mielenkiintoista oli asioita seurailla. Veikko Vennamo vetosi jo karjalaiseen nuoreen, ja muistan hyvin, miten Veikko kannettiin eduskunnasta ulos. Sen verran vääryytenä sen koin, että silloin minusta tuli SMP:n kannattaja lopullisesti, vaikka en vieläkään kaikkia asioita ymmärtänyt. ”Rötösherrat” oli sana, jota koetin sovellella kaikkiin paikkoihin. Mielestäni poliitikot olivat pääosin rötösherroja, joten sana oli hyvin kuvaava melkein tilanteessa kun tilanteessa.

SMP:ssä en muista koskaan olleeni varsinaisesti jäsen, vaikka toimintaan osallistuinkin ja olin jopa ehdokkaanakin kunnallisvaaleissa, vaikka en suurta menestystä saavuttanutkaan. Eihän sitä menestystä tule jos ei vaalityötä tee eikä meteliä pidä. Vaalityön tekemisen ja sen arvon opin vasta hieman myöhemmin ollessani vaalipäällikkönä erällä kansanedustajaehdokkaalla. Se oli jo perussuomalaisten aikaa. 

Oikeastaan en itseni kaltaisia takinkääntäjiä tarkoita. Todelliset takinkääntäjät jakautuvat kahteen ryhmään. Ensinnäkin niihin, jotka lupaavat melkein mitä tahansa, mutta valtaan päästyään unohtavat, mitä tuli luvattua.  Toisen ryhmän muodostavat sitten ammattimaiset puolueen vaihtajat. He hakeutuvat aika moraalittomasti puolueesta toiseen arvioidessaan vaaleissa mahdollisesti saavuttamaansa menestystä.  Joskus he ovat puolueesta pois potkittuja luopioita, joskus taas pelkästään pyrkyreitä. Kumpikaan ei ole erikoisen kunniakasta, mutta kunniasta nämä ihmiset eivät mitään tiedä. Kunnia lasketaan ihan vaan äänimäärien mukaan.

Kansallisissa vaaleissa poliitikkojen käyttäytyminen on hieman vakaampaa kuin kunnallispolitiikassa. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä kunnissa käsiteltävät asiat vaihtelevat enemmän kuin valtakunnan politiikassa, eikä puoluekurikaan ole yhtä sitovaa. Jopa oman puolueeni kahden hengen ryhmän tiedän joskus jakautuneen, mutta kyseisissä tapauksissa en pidä sitä kovin vakavana. Kyse on yleensä ollut kahden hyvän ehdokkaan vaihtoehdoista.

Niin että silleen.