Poliittinen äly?

Meillä Suomessa ei ole asetettu poliitikoille mitään älykkyysvaatimuksia. Ei tosin mitään muutakaan oikeita vaatimuksia, vaan kuka tahansa voi tehdä harrastuksestaan ammatin. Yleensä riittää, että kuulut johonkin puolueeseen, joka menestyy vaaleissa kohtuullisesti ja olet ns. ”vaaraton” tyyppi. Vaaraton siis puolueen poliittiselle johdolle. Jos nämä ehdot on täytetty, saat töppöillä ihan vapaasti, ja pääasiallisesti typeryyksiäsi puolustellaan. Korkeimmalla poliittisella taholla se on vain hallituksen yhteinen päätös. Vain ani harvoin näitä päätöksiä arvostellaan, sillä puoluekuri on vienyt arvostelulta terävimmän terän. Eduskunta on siis tosiasiassa voimaton, sillä lähes kaikki ovat jonkin hallituspuolueen jäseniä, ja on sopimatonta arvostella hallituskumppaneita, saati sitten äänestää heitä vastaan. Pahimmassa tapauksessa se saattaisi johtaa puolueesta tai ainakin eduskuntaryhmästä erottamiseen. Tämä järjestelmä takaa vahvan hallituksen, mutta tarpeettoman eduskunnan. Hallituksen hulluimmatkin päätökset menevät aina läpi, koska opposition voimat eivät yksinkertaisesti riitä niitä kaatamaan.

Miettikääpä miten järkevää on esimerkiksi pienen maalaispitäjän nimittäminen kaupungiksi ja sitten kaikkien kaupungin palveluiden hävittäminen. Posti, poliisi ja työvoimavirasto saavat luvan lähteä. Samoin käy parille pankille, joiden lähtö ei tosin ole valtion päätettävissä, mutta se on selkeä seuraus kuntien alasajosta. Kaupungiksi nimittäminen ei siis tehnytkään maalaiskunnasta haavoittumatonta.

Huomaan joskus arvostelevani tätä valtion säästöpolitiikkaa, mutta kun se joskus kolahtaa niin pahasti. Tällä kertaa minua puhutteli Kalle Isokallion kirjoitus siitä, kuinka Suomen virkakoneisto on mitoitettu 20-miljoonaiselle kansalle. Sattui nimittäin niin, että joskus 70-luvulla kirjoitin samanlaisen artikkelin. Silloin meitä oli vajaa viisi miljoonaa, ja arvelin että virkakoneistomme oi mitoitettu yli kymmenelle miljoonalle.

Kun meillä säästetään, tehdään se mahdollisimman typerällä tavalla. Yleensä lakkautetaan kokonaisia laitoksia tai hallinnonaloja. Viimeisin esimerkki lienee liikkuva poliisi. Entäpä jos vähennettäisiin turhia tehtäviä ja sitä kautta pyrittäisiin saamaan mitoitus kohdalleen?

Hyvä esimerkki moninkertaisesta turhasta työstä on ajokortti.  Ajokortin myöntää poliisiviranomainen, jolla ei tosiasiallisesti ole mitään käsitystä kokelaan ajotaidoista. Ajokortti myönnetään, koska viranomainen on niin hyväksi nähnyt, eikä oikeastaan voi sitä kieltääkään. Katsastusviranomaisella on kyllä yleensä jonkinlainen käsitys siitä, miten henkilö ajoneuvoa käsittelee, mutta melko kevyeen näyttöön sekin perustuu. Ns. ”inssiajo” menee kyllä läpi, kun oikein keskittyy ja tarvittaessa uusii.  Todellinen kuva henkilön ajotaidosta on yleensä autokoulussa, jossa koulutus on saatu ja näitä taitoja hiottu.

Olisikohan se vaaraksi yleiselle liikenneturvallisuudelle, jos ajokortin myöntäisikin autokoulu. Ainakin se olisi selvää säästöä, sillä jäisihän siinä kaksi tarpeetonta porrasta pois. Sadat muutkin tehtävät olisivat yhtä helposti järjesteltävissä, jos todellista halua olisi.

Säästöä syntyisi, jos todellista säästön tarvetta enää olisikaan. Me haemme nimittäin säästöjä vain siksi, että voimme ylläpitää tätä pöhöttynyttä julkista sektoriamme, joka esimerkiksi meidän verorahoista nielee suurimman osan.