Poliitikot, päteviä?

Melkein päänsärkyyn asti olen kirjoittanut ja puhunut vanhoista poliittisista käytännöistä, joiden turmiollisuuden tajuamiseksi ei todellakaan tarvitse olla penaalin terävin kynä, niin kuin joku jollakin keskustelupalstalla sattuvasti asian ilmaisi.  Tietysti olisi parempi, jos tästä päänsärystä kärsisi joku näistä päätöksentekijöistäkin, sillä vasta silloin voitaisiin todella odottaa muutoksen tapahtuvan. On aika säälittävää, kun joku puolustelee tehtyjä typeryyksiä sillä, että näin on aina käyttäydytty.  Näin todella on aina käyttäydytty ja lopputulos on se mikä on.  Vanhat poliittiset käytännöt istuvat tosi sitkeästi varsinkin vanhemmissa poliitikoissa. 

Miettikääpä mitä täällä todella tapahtuu. Otetaan nyt esimerkiksi kunnallispolitiikka ja poliittisesti nimetyt lautakunnat.  Kun joku puolue saa jonkun tietyn määrän valtuutettuja ja sen perusteella joitakin lautakuntapaikkoja, alkaako silloin puolueen rivien haravointi pätevimpien ihmisten löytämiseksi? No ei todellakaan ala.  Jos on paikka vaikkapa vain kahteen lautakuntaan, niin paikallisjärjestön puheenjohtaja päättää, kumman paikan hän ottaa ja toinen paikka lankeaa lähes luonnostaan sille, joka on saanut vaaleissa eniten ääniä. Tosiasiassa ei minkäänlaista pätevyysarviointia edes suoriteta.  Pidetään jopa ilman muuta selvänä, että paikat on jaettu oikein.   Varmaa on, että äänestäessään Matti Meikäläinen ei ole uhrannut ajatustakaan sille, että tämä Yrjö Leväperä olisi hyvä mies vaikkapa ympäristölautakuntaan.  Ei todellakaan, vaan kyllä Matti on ollut autuaan tietämätön koko systeemistä ja luullut äänestävänsä vain ehdokastaan kunnan valtuustoon.

Kun edellä kuvattu järjestelmä viedään valtakunnan politiikkaan, saattaa käydä niin, että puolustusministeriksi nousee mies, joka ei ole käynyt edes sotaväkeä. Liikenneministerillä ei välttämättä ole ajokorttia jne.  Ei siis ihme, että maan asiat ovat aika pahasti hunningolla.

Poliitikon työkalu?

Nyt joku varmasti sanoo, että sitä vartenhan on olemassa virkamiehet. Onneksi on, mutta mitä virkaa sitten on poliittisesti valituilla lautakunnilla tai hallituksella! No eihän niillä oikeasti mitään virkaa olekaan, kunhan ovat kumileimasimina ja näennäisdemokratian sumuverhona.

Todellinen demokratia syntyisi silloin, kun saatuaan jonkun ministerinpaikan, puolue alkaisi etsimään siihen tehtävään pätevintä henkilöä, ei eniten ääniä saanutta kansanedustajaa. Ministeri ei ylipäätään saisi olla kansanedustaja, sillä silloin voitaisiin joutua tilanteeseen, jossa ministeri joutuisi äänestämään omasta luottamuksestaan. Suomalainen poliitikko harvoin jäävää itsensä, ellei hänen ole pakko tehdä niin esimerkiksi jonkin säädöksen vuoksi. Tämä on osa sitä politiikan paradoksia, jossa oma etu asetetaan yhteisen edun edelle.