Fauskesta Mo i Ranaan

Kyllä se niin, on että uunituoretta juttua ei aina löydy, vaikka poliittisen bloggerin pitäisi keksiä jotain kirjoittamista maailmankaikeuden kaikista tapahtumista ja osata niitä sopivasti värittää omilla mielipiteillä.  No, kyllähän minulla mielipiteitä on, mutta pitäisi olla joitakin faktoja, joista sitten olisi jotain mieltä. Joskus on vain niin, että koska asiat ovat jo niin kaluttuja, että kun jotain uutta löytyy, niin totean muutaman rivin kirjoitettuani, että tämähän on vanha juttu. Tapahtumat tuppaavat toistamaan itseään.  Kun tässä blokissani on lukuja, joita olen tarkoittanut hieman muokattuina myös paljon haaveilemaani ja jo aloittamaani elämänkertakirjaan, niin silloin, kun ei ole muuta kerrottavaa kerron tapauksia tämän maallisen vaellukseni varrelta. Ehkäpä luettuasi näitä pätkiä tajuat sen, miksi olen kasvanut kristityksi ja miksi uskon itseäni korkeampaan voimaan.

Olen useaankin kertaan hehkuttanut, että olen kiertänyt muutakin kuin tahkoa, eivätkä kaikki matkani suinkaan ole olleet tavallisia turistireissuja.  Kokemuksena Afrikka, Espanja, Unkari, Jugoslavia ja kymmenet muut maat ovat tietenkin vähintäänkin Kallan veroisia, mutta ehkä kuitenkin pari kotimaan matkaa ja yksi Norjassa suoritettu reissu ylittää kokemuksena kaikki muut matkat. Eläneekö matkakaveri Kotilaisen Pentti enää, mutta hänen kanssaan sen Norjan matkan teimme. Pidimme tapahtumista päiväkirjaakin, joka jäi Pentin haltuun.  Pentti oli "tekuaikainen” kaverini, ja hänen persoonaansa liittyi eräs erikoinen tapaus. Siihen aikaan oli tapana järjestää muutaman vuoden välein kurssitapaamisia. Pettiä niissä ei koskaan näkynyt, ja erään kerran joku sitten kertoi Pentin kuolleen.  Oli kuulemma jonakin juhannuksena puukotettu täällä Kalajoella. Ei kai tuollaista juttua kukaan keksi, joten kaikkihan sen uskoivat.  Vuosia minullakin tuo usko oli, joten hämmästys oli suuri, kun sairaalan käytävillä Oulussa kuulin nimeäni huudeltavan.  Käännyin katsomaan, ja hoikahko vanhempi mieshän se siinä huhuili.  "Hei, etkö tunne minua, minähän olen Kotilaisen Pena"... ”Höh, mitä sinä siinä teet...” sanoin, ”sinähän olet kuollut.” ”No en..”, sanoi Pentti, ”vähän huonossa kunnossa kyllä, mutta en sentään kuollut.”

No ei siinnä sen kummempaa.. "vainaja" jäi sairaalaan, ja minä opin taas uuden asian. Ole kuinka luotettavalta taholta asian kuullut, se on fakta vasta sitten, kun olet sen itse todennut.

Pentin kanssa me opiskeluaikoina siellä Norjassa seikkailtiin. Jos kertoisin miksi, tulisi tästä liian pitkä tarina, mutta siellä me kuitenkin oltiin. Tarkoitus oli liftata Etelä-Ruotsiin, mutta arveltiin, etteivät ruotsalaiset ota kyytiin, kun ovat niin itsestään tykkäävää porukkaa.  Tuota asiaa pohtiessamme olimme Kiirunassa, joten päätimmekin mennä junalla Narvikiin ja liftata Norjan kautta. Matkustettiin siis junalla Narvikiin, ja jos oikein muistan, niin se oli bussiasema, jossa sitten seuraavan yön vietimme. Alkumatka kuljettiin sitten bussilla, koska arviomme oli, että pitemmän matkan autoilijat kohdataan vasta jonkin matkaa kaupungin eteläpuolelta. Jooh..kyllä niitä siellä liikkui, mutta ei montaa, eivätkä ne vähätkään ottaneet kyytiin. Jalkapatikassa taivallettiin ja katseltiin Norjan upeita maisemia ja kirkasvetisiä puroja.  Matka alkoi väsyttää ja päätettiin nousta junaan, sillä tiesimme radan alkavan jostain sieltä.  Rahat olivat loppuneet aikaa sitten, sillä olimme tuhlanneet niitä hotelleihin ja junalippuihin. ”Kaikenlaiseen turhuuteen,” totesi Pentti, kun teimme tilannearviota.  Lopulta onnistuimme löytämään aseman ja sopivan junan, johon nousimme ilman lippuja. Ajattelimme, että kun asemat ovat harvassa ja onnistumme hyvinkin matkustamaan pari asemanväliä, niin olemme jo kulkeneet pidemmän matkan kohti etelää kuin mitä ikimaailmassa olisimme jaksaneet kävellä.

 

Tapahtumista on kulunut yli 40 vuotta, joten muisti saattaa jo pätkiä.  Taisimme todella päästä pari asemanväliä, kunnes meidät kohteliaasti ohjattiin junasta ulos.  Mikäpä siinä... reippaasti kassit taas käteen ja tietä etsimään. Tultiin neljän tien risteykseen, ja kas siinäpä oli pulma. Ilta oli taas pitkällä ja joulukuussa oli pimeää.  Siinä risteyksessä ihmetellessämme sattui ilmeisesti paikallinen asukas samaan risteykseen.  ”Päivää... gud dag...,” sanoin sujuvalla pakkoruotsilla, jota olin todennut norjalaistenkin ymmärtävän.

"Mikähän tie näistä vie Trondheimiin?" …ja kyllähän herra osasi tien osoittaa. "Anteeksi, kuinkahan paljon sinne on matkaa?"  ”Vähän toistatuhatta kilometriä,” arveli ystävällinen norski, mutta oli pudottaa alaleukansa, kun kohensimme ryhtiämme ja lähdimme joutuisasti kävelemään osoitettuun suuntaan.  Parinsadan metrin päästä vilkaisin taakseni ja siellä se mies seisoi kuin hoo katsellen hullujen suomalaisten perään.  Muutaman kilometrin taas käveltyämme taivalsi vastaamme uusi norjalainen, polkupyöräänsä taluttaen.  Ihan vaan huviksemme rupesimme miestä jututtamaan, oikeastaan kysyäksemme, sattuisiko hän tietämään paikkaa, missä tällaiset rahattomat turistit voisivat yönsä viettää. 

Jos oikein muistan, niin miehen nimi oli Magnus Lieg, ja hänpä sattui omistamaan lähistöllä pienen vuoristomajan, jossa oli jopa lämpö päällä. Sinne hän meidät saattoi, ja hetkistä myöhemmin joku toi vielä meille lämmintä keittoakin, jota Magnuksen rouva oli meille keittänyt.  Jotain kertoo norjalaisista tämäkin anekdootti.

Ensi kertaa Kiirunasta lähdettyämme olimme nukkuneet kunnolla oikein haahkanuntuvapeitoissa ja saaneet kunnolla syödäksemme. Seuraavan aamuna olimme valmiit jatkamaan taas matkaa.  Suunnitelma oli yksinkertainen.  Liftaamaan tienpäälle ja jos tuuri käy, niin se on siinä, mutta jos ei käy, niin koetetaan taas seuraavalle asemalle ja samaan junaan, josta jo kerran oli lennetty ulos. Eköhän siinä taas pari asemanväliä mene, ellei käy niin, että sama junailija sattuu paikalle. 

Tällä kertaa saimme pienen liftinkin jonkun "maitoauton" kyydissä ja päädyimme asemalle suunnilleen pari tuntia ennen kyseistä junaa.  Meidät asemalle tuonut auto oli jotain pakettia vastassa, joten oli oletettavissa, että joku junahan se sieltä tulisi.  Nyt meni Pentti kysymään luukulta, että mikähän juna sieltä nyt tulee ja palasi hieman pettyneenä luokseni. ”Se on gudstog..siis tavarajuna”, hän kertoi.  ”Meidän juna!” minä riemuitsin. ”Jos se menee oikeaan suuntaan, voimme yrittää viimeisiin vaunuihin, eikä kukaan heitä meitä ulos.”

Ja sieltähän se tuli, ja suuntakin oli oikea.  Pikkuisen kierrellen painelimme ratapihan toiselle puolelle, sillä toki tajusimme, että aseman puolelta emme voi nousta junaan. Viimeiset vaunut olivat avovaunuja, joten sinne. Kaikki kävi kuin leikki. Rautalootujen väliin istumaan ja matka etelään alkoi.

Oikeastaan siitä alkoikin seikkailun muistorikkain osa.  Upeat olivat Norjan maisemat, mutta sen verran oli viima, että ei ihan paras ollut tuo matkustusmukavuus. Jotenkin oli kuitenkin päästävä Trondheimiin, sillä sinne olin tilannut hieman rahaa, ja sitä totisesti tarvitsimme, jos syödä aioimme. Pian alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä, että Trondheimissa saisivat korjata pari jäätynyttä ruhoa pois junasta, joten päätettiin jäädä seuraavalla "pysäkillä" pois.

 

Seuraava pysähdys olikin Mo i Rana -niminen kaupunki. Olimme jäässä kuin lumiukot, mutta onnistuimme kuitenkin pudottamaan itsemme pois junasta ja hämmensimme jälleen norjalaisia, kysymällä, missä ollaan.

Viluisen näköisiähän me varmaan oltiin, mutta muuten kuin "jenkkituristit". Kaiken järjen mukaan meidän olisi pitänyt tietää missä oltiin.

Niinhän se on, että kysymällä kaikki selviää.

Jääköön tämä matka nyt tällä kertaa tähän, mutta kyllä me lopulta pääsimme myös Trondheimiin, sieltä Ruotsiin ja sitten Haaparannan kautta takaisin Ouluun. Jos sopiva väli tulee, kerron myös matkan loppuosasta. Olinhan silloin elämäni ensimmäisen kerran putkassa... ja vielä vapaaehtoisesti. Jos joku lukija sattuu tuntemaan Pentti Kotilaisen, niin terveisiä vaan. Sen matkapäiväkirjan saisi toimittaa vaikka minulle, jos se ylipäänsä on enää jäljellä.