Sotamuisto. Lähtö kotoa Karjalasta

Kun kirjoitin aikoinani oman käsitykseni omasta syntymästäni, sain kirjeitä joiltakin lukijoiltani. 

Julkaisen tässä blogissani nyt ainakin pari niistä. Ehkä useammankin, jos saan siihen asianosaisten luvan. 

 Kuva: Karjalan Liitto, http://www.karjalanliitto.fi/siirtokarjalaisuus

………………………………………………………..

Sotamuisto

Lähtö kotoa Karjalasta

Talvinen päivä pimeni illaksi. Luoteinen taivaanranta tumman metsänrajan yllä oli kuin juhlavalaistu. Muta eipä ollut mitään juhlaa – ei. Oli pelko, suru, oli suuri huoli. Oli syttynyt sota. Viipurissa paloi ja sen kajastus näkyi meille.

Koko syksyn Suomi oli elänyt jännityksen vallassa. Sodan uhka leijui ilmassa. Miehet kautta maan kutsuttiin kertausharjoituksiin ja linnoitustöihin. Me, jotka asuivat lähempänä rajaa ja varsinkin Kannaksella, koimme kaikki kouriintuntuvammin. Sotilaita oli kaikkialla, lähimetsä, kangasmaasto, telttoja täynnä. Mekin tunsimme olevamme reservissä. Sitä kesti yhdeksän viikkoa.

Oli marraskuun 30. päivä vuonna 1939. Silloin se tapahtui: syttyi sota. Neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä olivat kariutuneet. Sinä päivänä – siis 30.11. – lensivät naapurimaan koneet ylitsemme pommittamaan Viipuria. Palatessaan venäläiset ampuivat konekivääreillään niin, että metsä rapisi. Myös meidän piti pysyä sisällä ja suojautua seinien vierille. Tiesimme, että meidän on pian lähdettävä pois sodan jaloista.

Kului kolme päivää ja pommitukset jatkuivat. Sitten sunnuntaiaamuna, ensimmäisenä adventtina, 3. päivä joulukuuta aamulla kello 7 kävi käsky, että kahden tunnin sisällä oli lähdettävä Huumolaan, 6 km päähän. Siihen matkaan kului kolmas tunti. Mukaan sai ottaa sen verran tavaraa, mitä itse jaksoi kantaa ja siihen piti sisältyä kolmen päivän muona.

Niin sitten oli ruvettava kiireesti kokoamaan se tarpeellinen, mitä aikoi ja voi mukaan ottaa. Valmisteluja oli kyllä tehty, selvähän se. Eväsleivät oli leivottu ja särvintä mukaan otettavaksi katsottu. Puimme päällemme useampia vaatekertoja. Näin saimme pitovaatetta paremmin mukaan. Kellariin, joka oli mäen rinteessä heinäladon alla, olimme kätkeneet monenlaista tavaraa ja lopuksi se naamioitiin se kantokasaksi. (Luulimme löytävämme ne sieltä palatessamme, mutta jälkellä oli vain iso kuoppa pommin jäljeltä.)

isä valjasti hevosen suuren reen eteen. Niinpä hyvästelimme meillä asuneet sotilaat, jotka jo olivat tulleet tutuiksi. Useimmat olivat Länsi-Suomesta. Sotilaat lupasivat huolehtia karjastamme, teurastaa ja käyttää hyväkseen, mitä voivat. Eivät ainakaan jättäisi eläimiä kärsimään. Karjan kuljettamiseen sieltä ei ollut mahdollisuutta.

Niin sitten asetuimme rekeen laukkuinemme ja laatikkoinemme. Meitä oli seitsemän henkeä. Isä lähti meitä tuomaan Huumolaan ja palasi itse vielä takaisin ja päätti tulla hevosella perästä. Mihin? Siihen ei ollut vastausta silloin.

Sillä tavoin jätimme tuon tutun pihapiirin viimeisen kerran sellaisena.. Hevonen kääntyi pihasta rinnettä alas peltotielle. Peltoaukeaa oli n. 2 km siihen suuntaan. Koko sen matkan näimme vielä kotimme. Siellä se oli kaikkine rakennuksineen mäellä metsä taustanaan. Mäen alla, ennen peltoja oli koko pihapiirin kohdalla suuria kauniita koivuja. Kesäisin ne melkein peittivät katseilta rakennukset, mutta nyt olivat koivut paljaina, oksat tyhjinä.

Ne sallivat lähtijöiden katsella tuota rakasta ja tuttua maisemaa mahdollisimman kauan. Eivät siinä enää silmien sulut kestäneet. Jokainen tiesi, että vaikka palaisimmekin takaisin, emme näitä seutuja tällaisina enää tapaisi.

Se oli hyvästijättö koko meidän hyvälle pienelle kotikylällemme, Jokelalle.

Niin päättyi eläs luku elämässämme.

Niin päättyi eräs lapsuus.

     Elina Kuusisto os. Iivonen
     Huumolan Jokela
     Kuolemanjärven pitäjä
     nykyisin Raumalla