Solidaarisuus ja naapuriapu

Olen kirjoittanut melkein itseni kipeäksi pakolaisista ja heidän vastaanotostaan. Jossakin blogissani mainitsin, että meidänkin olisi aika maksaa velkamme muulle maailmalle siitä avusta, jonka itse olemme saaneet silloin, kun sitä tarvitsimme. Sain silloin erään kommentin, jossa melko hölmösti ihmeteltiin: ”Mitä apua Suomi on saanut ja keneltä?” Kun jatkoin sotahistorian tutkimistani, jouduin vain toteamaan, että usein lainaamani sanonta ”mitä enemmän tietää, sitä paremmin tietää, kuinka vähän tietää” on totisinta totta. Jouduin vain toteamaan, että ei taida tuo kommentoija kovinkaan paljon asioista tietää. Ei se kuitenkaan kovin suuri ihme ole, sillä vaikka olen vuosikausia historiaa harrastanut, pääsi nimenomaan talvisodan aikainen kansainvälinen apu yllättämään minutkin lähes täysin. Häpeäkseni joudun toteamaan, että solidaarisuus tuntuu olevan suomalaisille jotenkin vieras käsite, ja että joskus hävettää itsekkäät ”maahanmuuttokriittiset”, joiden käsitys kansainvälisistä tapahtumista ja sotahistoriasta tuntuu olevan pahasti hakusessa. Vaikka kuinka koettaisin löytää sattuvampaa, vaihtoehtoista termiä sanalle ”rasimi”, niin siihen vaan aina palaan. Kyllä se vahvasti rasismilta vaikuttaa.

Suomalaiset ylpeilivät sillä, että ainakin talvisodassa taisteltiin yksin ja urhollisesti suurvaltaa vastaan. Näinhän ei tietenkään ollut, vaikka esimerkiksi Ruotsin väitettiin jopa pettäneen itänaapurinsa odotukset. Historian valossa tämä ei kuitenkaan ole totta. Molempien sotien aikana Ruotsi auttoi Suomea monella muullakin tavoilla kuin vain ottamalla vastaan ”sotalapsia”, joita heitäkin oli kymmeniä tuhansia. Tässä maassa ei liene ainuttakaan sukua, jota tuo asia ei olisi tavalla tai toisella koskettanut.

Tuon lapsiasian lisäksi esimerkiksi talvisotaan saatiin 8.000 vapaaehtoista ja parisataa tykkiä. Tosiasia myös, että ilman Ruotsin apua Suomi olisi talven 1944 – 1945 aikana ajautunut nälänhätään. Jo jatkosodan alussa Ruotsi oli toimittanut Suomelle 81 kpl 40-millistä Boforsin tykkiä. Myös lentokoneita saatiin Ruotsista jo talvisodassa, vaikkakin talvisodan ratkaisuun tätäkin enemmän vaikutti ranskalaisten apu, jota Stalin lopullisesti säikähti. Suomi oli saanut jo 30 ranskalaista hävittäjää, mutta eniten kai Stalinia pelotti kuitenkin odotettavissa oleva Ranskan armeijan muukalaislegioona, joka oli lähtövalmiina Suomeen.

Stalin ehdotti Suomelle rauhanneuvotteluja, johon on katsottava talvisodan vihollisuuksien päättyneen.

Jatkosodan aikana Suomen puolustukselle ratkaisevan avun antoi Saksa, jota ilman Suomi ei olisi pärjänyt montakaan päivää. Tämä on kai jo monelle suomalaiselle tuttu tarina, mutta vielä kerran Suomi joutui turvautumaan Ruotsin apuun, kun rauhanehtoihin kuulunut saksalaisten karkoitus tapahtui syksyllä 1944. Silloin pakeni Ruotsiin n.55.000 lappilaista. 

 

Tarina ja historia eivät kerro, kuinka moni heistä sitten tuli takaisin, mutta hyvinkin he ovat saattaneet lisätä osittain Suomessa olleiden suomalaisten pakolaisten määrää.

Tätä taustaa vasten olen edelleen sitä mieltä, että meillä on globaali kansainvälinen velka sovitettavana ja ihan tästä syystä myös velvollisuus auttaa nykyisiä pakolaisia. Olkaapa nyt kuinka kansallismielisiä tahansa, niin miettikää ihan huviksenne sen ulkomaalaisen lapsen asemaa, jonka isä on kaatunut Suomen puolesta taistellessaan vapaaehtoisena täällä. Miksi, saattaa tämä lapsi kysyä. Suomessa oli vapaaehtoisena useiden kymmenien maiden kansalaisia, eikä heillä ollut muuta kuin auttamisen motiivi.