Olihan se oma lehmäkin ojassa

Raahauduin jälleen tänne koneen ääreen kirjoittamaan tätä blogia, joka joskus varmasti putkahtaa ihmisten ilmoille. Ulkona sattuu nimittäin tuulemaan, joten en voi katsella televisiota, koska tuulimyllyt eivät pyöriessään anna kuvan näkyä hetkeäkään ilman häiriöitä. Tuulimyllyistä olen kuitenkin jo kirjoittanut niin paljon, että tällä kertaa en tähän aiheeseen ajatellut puuttua.

Olen aikaisemmin kirjoittanut ulkomaalaisten avusta Suomen viimeisimpien sotien aikana, koska se mielestäni on ollut melkein yhtä vaiettu aihe kuin Neuvostoliiton sotatoimet siviiliväestöä kohtaan. Neuvostoliiton tekemisistä vaiettiin siksi, että ”ryssän pelko” iti meissä vuosikymmeniä sotien päättymisen jälkeenkin. Miksi emme edes kiittäneet kunnolla auttajiamme nyt sotien jälkeenkään? Ehkä se osittain johtuu siitä, että halusimme uskotella ihmisille, kuinka urhollisesti ja ihan yksin taistelimme suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan, etenkin talvisodassa. No tottahan tämä ei ollut, kuten jo jossakin aikaisemmassa kirjoituksessa olen todennut. Urhoollisia kyllä olimme, mutta emme yksin.

Talvisodassa ulkomainen apu oli korvaamaton ja teki sodasta varsin lyhyen, kun Stalinkin huomasi, että Suomi saa apua varsin yllättäviltä tahoilta. Jos joku ei ole lukenut aikaisempia blogejani, niin kerron vielä, että yksi näistä yllättävistä tahoista oli Ranskan muukalaislegioona. 

 

Ruotsin merkittävästä avusta olen jo kirjoittanut, mutta kun suomalaiset eivät yksinkertaisesti halua leimata ruotsalaisia pelkästään hyväntekijöiksi, niin valaisen nyt sitten tämänkin mitalin toista puolta.

Neuvostoliiton näennäisesti perusteeton hyökkäys Suomeen sai koko muun maailman haukkomaan henkeään ja se synnytti valtavan kansanliikkeen kaikkialla. Läntinen naapurimme Ruotsikaan ei välttynyt tältä kohaukselta, ja myös Ruotsissa alettiin koota mittavia apuja Suomelle. Myöntää täytyy, että ruotsalaisilla makasi myös oma lehmä ojassa. ”Finland sak är vår” oli Ruotsissa varsin yleinen toteamus. Siis ”Suomen asia on myös meidän”, jotenkinhan se noin menee suomeksi käännettynä.

Suomen asia oli todellakin myös Ruotsin asia. Edes minä en ole niin sinisilmäinen, että kuvittelen Ruotsin tuntevan niin suurta suomalaisrakkautta, että se olisi auttanut meitä ihan hyvän hyvyyttään. Ehkä lasten hätä vetosi ruotsalaistenkin sydämiin, mutta sotilaallista apua ei ihan sillä perusteella jaettu. Minun olettamukseni on, että Ruotsi pelkäsi Suomen häviävän sodan. Jos näin olisi käynyt, olisi Neuvostoliiton länsiraja siirretty Torniojokeen ja Ruotsin tilanteesta olisi tullut, heidänkin näkemyksensä mukaan, tosi tukala. Toisaalta Ruotsi olisi menettänyt pahasti kasvonsa muun maailman silmissä, jos se tässä tilanteessa olisi jättänyt auttamatta Suomea koko muun läntisen maailman tehdessä niin.

Jatkosodassa asetelmat sitten muuttuivat, sillä Suomi lähti sotaan Saksan rinnalla. Saksalla oli sotilaallista voimaa, mutta ilman Ruotsia ja Yhdysvaltoja me olisimme kuolleet nälkään. Vaikka talvisodassa muonavarantomme olivat vielä kohtuulliset, ne oli nyt syöty, ja rauha oli ollut aivan liian lyhyt, että olisimme pystyneet niitä merkittävästi kartuttamaan.

Totta tietysti on, että Suomi taisteli tosi urhoollisesti ,ja minun näkemykseni mukaan voitti sodat. Olen itse luonut teorian, että jokaisessa sodassa on joku päämäärä, jonka osapuolet pyrkivät saavuttamaan. Oletan, että Neuvostoliiton päämääränä oli valloittaa Suomi. Suomen päämäärä oli taas säilyttää itsenäisyys ja oma kansallinen identiteetti.

Suomi saavutti päämääränsä, kun taas Neuvostoliitto jäi aika kauaksi omista pyrkimyksistään. Minun näkemykseni mukaan Suomi siis voitti sodan. Älkäämme kulkeko pää painuksissa.

Selvää on, että sodalla on aina hintansa, jota kaikki sodan osapuolet joutuivat maksamaan.