Syrjityt

Suomessa on iso joukko ihmisiä, joita syrjitään päivittäin, eikä kukaan nosta syytteitä syrjintärikoksista. Itse asiassa laki sallii tämän syrjinnän. Heillä ei ole oikeutta sosiaaliturvaan, ja yleensä he joutuvat työskentelemään myös sairaana. Käytännöllisesti katsoen heidät pakotetaan tähän, jotta he ylipäätään saisivat kokoon niukan elantonsa.

En tarkoita nyt niitä rikollisia, jotka tosiasiallisesti saavat lähes hotellitasoiset olot joutuessaan ns. karsimään rangaistuksiaan. En myöskään niitä mummoja, jotka joutuvat kituuttamaan pienellä eläkkeellään, sillä onhan heillä kuitenkin jonkinasteinen sosiaaliturva.

Puhun nyt niistä ihmisistä, jotka pyörittävät tätä yhteiskuntaa. He työllistävät suurimman osan ihmisistä. He ovat yrittäjiä, jotka pakotetaan maksamaan ylisuuria eläkemaksuja, jotta he edes joskus voisivat vetäytyä kunnolliselle eläkkeelle.

Suomessa on jotenkin onnistuttu luomaan mielikuva, että yrittäjät ovat hyvin toimeentulevia varakkaita ihmisiä. En halua järkyttää lukijoitani, mutta ehkäpä pienen yllätyksen voin tarjota. Neljäsosa yrittäjistä elää virallisen köyhyysrajan alapuolella, ja hyvin monet ansaitsevat vähemmän kuin hänen yrityksessään alhaisinta palkkaa nauttiva työntekijä. Jos yritys joutuu maksuvaikeuksiin, on yrittäjä se, joka ensimmäiseksi joutuu tinkimään ansioistaan ja jättää oman palkkansa maksamatta. Palkkaturva ei kuitenkaan koske häntä, jos yritys joutuu vaikkapa konkurssitilaan. Yleistä on, että häntä pidetään melkein rikollisena riistäjänä hänen työllistäessään ihmisiä. Kun hän lopettaa tämän ”riistämisen” esimerkiksi huonon taloudellisen tilanteen takia, on hän sitten joku riistäjääkin pahempi rikollinen. Mikään ei tunnu kelpaavan tälle yhteiskunnalle.

Kaikesta tästä voisin kertoa lukuisia esimerkkejä, sillä olenhan yrittäjä minäkin. Ehkäpä jotkut teistä olivatkin yrityksemme Koulutusosakeyhtiö Tiedonjyvän 20 vuotisjuhlissa vuosi sitten tuolla Ventelän talojen pihapiirissä. Pyöritämme edelleen yritystä ”säästöliekillä”, sillä yrityksen lopettaminenkin on tässä yhteiskunnassa tehty tosi vaikeaksi.

Melkeinpä vitsiksi luettava on seuraava kertomus. jolle nauraisin, ellei se olisi totisinta totta. Olin poikamies, kun perustin yrityksen ja tein töitä pääosin yksin. Suunnittelin teknisiä ratkaisuja ja koulutin ihmisiä. Parin vuoden päästä palkkasin ensimmäisen työntekijän. Hän oli osa-aikainen sihteeri, joka hoiti toimistoasiat, kuten laskutuksen jne. Monet ystäväni varoittivat minua silloin. ”Voi voi... olet sinä hullu mies, kun palkkasit sen tytön… olisit vaan menny naimisiin, niin pääsisit helpommin eroon siitä.” Sellainen tämä yhteiskunta todella on. Saattaa olla, että työntekijästä et pääse eroon muuta kuin oikeudenkäynnin kautta ja silloinkin ehkä vasta isolla rahalla. Avioeroon riittää pelkkä ilmoitus.

Nykyisin olen hyvin ansaitulla eläkkeellä, jota nosti viimeisen kymmenen vuoden rupeama virkamiehenä, mutta nyt vaimoni joutuu taistelemaan byrokratiaa vastaan.

Kyllä kyllä, ihan himpun verran tehdään töitä myös yrityksen nimissä, mutta suuresti on varottava, ettei liikevaihtoveron raja ylity. Nimittäin heti tulee ”sakkomaksu”, jos vahingossa näin pääsisi käymään.

Olen siis ottanut opikseni ystävien neuvosta ja mennyt naimisiin.