Pelit ja pelisäännöt

Politiikka on eräänlaista peliä. Olen kuullut jopa sanottavan sitä ”likaiseksi peliksi”, ja sitä se ajoittain onkin. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla. Samaan, jopa parempaankin lopputulokseen päästäisiin ottamalla mallia urheilusta. Siis nimenomaan urheilusta, eikä urheilupolitiikasta, jossa rähmeltävät kovin usein ne, jotka eivät urheilussa ole pärjänneet ja koettavat jollakin sektorilla sitten pärjätä. Tämä on tuonut urheilujärjestöjen ja seurojen toimintaan myös poliitikkoja, jotka eivät minkään vertaa ole kiinnostuneet itse urheilusta, mutta kuvittelevat kalastavansa toimenpiteellä urheilevien massojen ääniä. Toki poikkeuksia on lähes joka suuntaan. On oikeita urheilijoita ja oikeita järjestöihmisiä.

Mikä siinä urheilussa sitten on sellaista, josta poliitikkojen pitäisi ottaa mallia? No se on tietysti tuo sääntöjen noudattaminen. Minä nyt en vaan yksinkertaisesti ymmärrä, että säännöt on yleensä laadittu, jos niitä ei edes aiota noudattaa, eikä sääntöjen rikkomisesta saa pienintäkään ”penaltia.” Aktiivisesti politiikassa toimiessani vetosin usein sääntöihin, kun aihetta oli. Tästä seurasi, että sääntöjä yritettiin rikkoa minun tietämättä, ja jos vaadin niistä kiinnipitämistä, niin se katsottiin melkein paheeksi. Nimenomaan entisenä urheilijana olin täysin ymmällä, kun kokouksia pidettiin salassa tai niitä ei pidetty ollenkaan. Sääntöjä käsiteltiin kuin vanhaa rukkasta ja sitten kuviteltiin että kaikki oli mennyt oikein. Ei tämä mikään Kalajoen yksinoikeus ole. Ei edes ”persujen”, kyllä tätä tapahtuu valtakunnan ylimmällä tasollakin. Perustuslakimme määrää, että kansanedustajan tulee olla ”nuhteeton ja hyvämaineinen Suomen kansalainen”. Asiasisältö oli ainakin noin. Miten sitten on mahdollista, että eduskunnassa on lähes puolet henkilöitä, joilla on tilillään yksi tai useampi rikostuomio? No tietenkin juuri siksi, että heitä on niin paljon. Pystyvät peijakkaat puolustamaan toisiaan ja nuhteettomat kansalaiset vaiennetaan. Siis ne, joita pitäisi olla koko eduskunnan. Kyllä se jotain kansasta kertoo, kun hyvin moni ministerikin on joutunut leivättömän pöydän ääressä istumaan syytettyjen penkillä. Tuomiot on toki sovitettu, mutta hyvämaineiseksi se ei miestä tee.

En minä aikoinani esimerkiksi jalkapalloa pelatessani saanut panna palloa paidan alle ja käydä heittämässä sitä maaliin. Se oli säännöissä kielletty. Kiellettyä oli myös jostakin syystä joukkueeseen sopimattoman osallistua peliin. Miksi tätä ei valvota puolueissa ja eduskunnassa? Useimpien puolueiden säännöissä on myös tuo pykälä. Kyllä nytkin eurovaaleissa on ehdolla useita rikollisia. Ne ovat etupäässä niissä pikkupuolueissa, jotka eivät missään nimessä tule yhtään edustajaa europarlamenttiin saamaan. En mielelläni nimiä mainitse, mutta mitä mieltä olette lukuisista talousrikoksista tuomitusta Peter Fryckmanista?

Ikävä viesti kansakunnan moraalista. Jotta Fryckman ei tuntisi oloaan yksinäiseksi, niin kyllä muitakin löytyy. 

On ihan selvää, että ei minkään puolueen johto voi aina valvoa, täyttävätkö kaikki jäsenet sääntöjen vaatimukset, mutta mainitsemani esimerkki lienee niin tunnettu, että se on jokaisessa puolueessa tuttu. Kyllä henkilön oma velvollisuus olisi jäävätä itsensä, ainakin niistä tehtävistä, joissa nuhteettomuutta vaaditaan.

Kokonaan oma lukunsa on ihmiset, jotka puhuvat toista ja tekevät toista. Joskus se bluffi menee läpi, mutta kun se huomataan, niin tosi pahalta se tuntuu ihmisistä, jotka ovat sen uhriksi joutuneet. Tunnetuimpia mytomaanikkoja lienevät Stalin, Hitler ja Mussolini. Mutta ei meidän tarvitsisi näitä kovinkaan kaukaa etsiä, eiköhän meillä ole ihan kotikutoisiakin ”sankareita”.

Aletaanpa katsella sääntöjä nyt aivan uudella silmällä. Takaan, että sitä kautta politiikka ainakin hieman puhdistuu.