Tuloerot

Nämä minun tekstini eivät niinkään pyöri yhden aiheen ympärillä, mutta jotenkin ne kuitenkin politiikkaa ja ihmisiä vaivaavia asioita sivuavat, vaikka aktiivin politiikan olen jo jättänyt syrjään.  Minkäs sille teet, että jotain mieltä aina olet, melkeinpä asiasta kun asiasta.

Tuloerot näyttävät olevan nyt eräs ihmisten mieliaiheista, ja poliitikotkin ovat näihin riemuiten tarttuneet. Ei niinkään sen asian itsensä vuoksi, vaan kerätäkseen kannatusta asialla, joka ei todellisuudessa heitä kiinnosta vähääkään. Jokainen meistä tietää, että ainakin ministerit, kansanedustajat ja poliittiset virkamiehet ovat pakkahaitarin yläpäässä, ja heille on aivan yksi lysti, mitä siellä alapäässä tapahtuu. Uskokoon sitten näitä puheita kuka haluaa.

 Kuva: Suomen Pankki

Totta kai on niin, että tuloerot saattavat haitata kansallista hyvinvointiamme, mutta sen asian vaikutusmekanismi on meille useimmille tuntematon. Jos erot pysyvät kohtuullisina, ei sillä juurikaan ole vaikutusta, mutta kohtuuttomista eroista meidän pitäisi päästä eroon.

Kuten sanoin, suomalaisessa keskustelussa tuloerot nousevat usein pinnalle.  On kuitenkin jokseenkin varmaa, että syy noihin keskusteluihin ei ole mainittu vaikutus kansalliseen hyvinvointiin, vaan siihen on huomattavasti realistisempi syy. Se on eräs suomalaisen luonteen pimeistä pisteistä. Se on kateus.  Suorastaan sietämätöntä on, että tuo tyhmänä pitämäni naapuri ansaitsee lähes kaksi kertaa sen minkä minä.  Ei tässä todellakaan kansallista hyvinvointia ajatella, tuskin edes omaa.  Se nyt vaan on niin, että ei naapuri voi saada niin paljoa enempää kun minä, eikä minua yhtään lohduta se tosiasia, että kyllä minäkin palkallani ihan hyvin tulen toimeen.

Jos tuloerot yhteiskunnassa kasvavat rajattomasti, pitäisi toki saada aikaan jonkinlainen palkkakatto.  Se on hyvin pitkälle kansantaloudellinen kysymys, vaikka sen vaikutusmekanismi ei täysin olekaan tunnettu.  Kansainvälisesti on kuitenkin tutkittu, että mitä pienemmät pakkaerot maassa on, sitä korkeampi on elintaso. Johtuneeko sitten siitä, että kansantulo jakautuu hieman tasaisemmin.  Näin uskon sen olevan.  Yrittäjiä en halua tähän soppaan edes sotkea, sillä tosi menestyneitä yrityksiä on vain muutama, ja keskiverto yrittäjä joutuu usein tyytymään omassakin yrityksessään sinne tulonsaajien keskivälille.

Tuloerot eivät sinänsä ole minun ongelmani, sillä kohtuullisella eläkkeelläni olen tullut kohtuullisesti toimeen, enkä ihan hirveästi näe vaivaa saadakseni selville, minkä kokoisia tuloja naapurini nauttii.  Ehkä sieltä seitsemän kuolemansynnin pahimmasta päästä on tuo kateus.  Kyllä minä tietysti hieman pistoksen sisimmässäni tunnen, jos joku saa kiitoksen asiasta, jossa tiedän olevani häntä parempi, mutta ei se mieltäni isommin järkytä.  Pohjimmiltaan se on ihan hyvä asia, että edes jotain kiitetään jostain sijasta.  

Aina eivät kiitoksetkaan osu ihan kohdilleen.  Viimeisimmän työpaikkani rehtori totesi: ”Vuoden kouluttajan” nimeämisestä luovutaan, koska asia on niin, että kun ”yhteen suuntaan kumarrat, niin toiseen suuntaan pyllistät”.  Tällaista ansiotonta arvonnostamista ovat kaikki vuoden valmentajat, vuoden urheilijat ja oskargaalat. 

Milloinkanhan me päästäisiin siihen, että tulonjako oli suunnilleen asiallista, eikä kellekään jaettaisi erillisiä ansiomitaleja ainakaan toisia syrjivällä tavalla?