Minne menet urheilu

Seurasin televisiosta keskustelua suomalaisen huippu-urheilun tilasta. Kymmenkunta ”asiantuntijaa” oli raahattu tv-studioon puhumaan lämpimikseen.  Lähes kaikki puhuivat resursseista, johtamisesta ja valmennusjärjestelmistä, mutta kukaan ei maininnut sanallakaan asian todellista syytä.  On oletettavaa, että tässä porukassa ei ollut ketään, joka olisi edes aavistanut, mistä on kysymys.

Suomalaisen urheilun aallonpohjaa voidaan luonnehtia yhdellä sanalla: koulukyydit. Ennen koulukyytejä jokainen nuori sai kohtuullisen liikunta-annoksen ilman erillisiä ponnistuksia, ja siihen oli suhteellisen helppo rakentaa pohja myös huippu-urheilulle. Koulujen liikuntatunnit antoivat myös jonkinlaisen pohjan lajikohtaisille opeille.

Karkeasti ottaen asia on juuri näin, eikä tällä asialla juurikaan ole tekemistä resurssien tai rahan kanssa. Kysymys on tahdosta.

Siteeraan tässä nyt kahta arvostamaani urheilijaa. Nyrkkeilyn olympiavoittaja Sten Suvio sanoi aikoinaan: ”Kun sää alkaa pelottaa lankille lähdettäessä, on syytä lopettaa laji.”  Hieman samanhenkinen oli kaksinkertaisen Euroopan mestarin Juha Väätäisen toteamus lahjakkuudesta.  ”Suurin lahjakkuuden muoto on harjoittelulahjakkuus.” Kun nostetaan nuo kaksi ajatusta pinnalle ja lakkautetaan lasten hyysääminen, on mahdollista, että Suomi nousee taas muiden pohjoismaiden tasolle.  Yhtään matti nykästä, sten suviota, juha väätäistä tai lasse vireniä ei nykyisellä ajattelutavalla synny.

No ihan koko totuushan tuossa ei liene. Suomessa on kuusi miljoonaa ihmistä ja kaikki ovat jotenkin erilaisia. On luonnollista, että jokainen ei ole tahtonutkaan päästä huipulle urheilussa, ja ne, jotka ovat halunneet, ovat joutuneet kulkemaan lukuisia eri polkuja.  Perusidea on kuitenkin kaikilla sama: ”Hyväksi juoksijaksi tulee paljon juoksemalla ja hyväksi nyrkkeilijäksi paljon nyrkkeilemällä.”  Noinhan se tiivistettynä on, vaikkakin pohja luodaan monipuolisella liikunnalla.

Muistan ajan, jolloin minäkin olin ”tauno luiro” - mies, jota kaikki eivät edes tunne, mutta joka piti vuosikaudet maailman pisintä mäkihyppytulosta hallussaan. Silloin oli ”pikku tösiä” puolenkymmentä parin kilometrin päässä kotoani. Pienimmistä laskettiin ihan hiihtosuksilla, mutta kun mäkiennätys alkoi lähennellä kolmeakymmentä metriä, tarvittiin jo mäkisukset. Koulullakin oli kahdet ”karhun puut”, joita saatiin aluksi lainata. Koulun ”puilla” laskin myös ensimmäisen kerran Jyväskylän ”suuresta” mäestä.  Pikku ”tösä” nykyiseen mäkeen verrattuna, mutta oli satoja harrastajia.  Olisi kiva tietää, kuinka moni koulu voi nykyisin lainata lapsille mäkisuksia ja kuinka moni tätä lajia edes harrastaa.

Nämä ovat niitä resursseja, eivät mitkään johtajille ja valmentajille maksetut palkat.  Ei nouse suomalainen mäenlasku huipulle, jos Hämeenlinnan ja Kaipolan tapaisia ”näkötorneja” nousee sinne tänne ja pikkumäkien purkamisia jatketaan. Taitaa odottaa Matti Nykäsen mäkeä Jyväskylässä kohta sama kohtalo.

Hyvät urheilujohtajat ja valmentajat! Te ette voi tietää 10 – 15-vuotiaasta lapsesta, tuleeko tästä urheilija ja minkä tasoinen. Jokaisen valmentajan tehtävä on auttaa jokaista urheilijaa pääsemään sille tasolle, jolle tämä voi päästä. Lapsia on ihan turha lajitella lahjakkaisiin ja lahjattomiin.

Parhaiten ehkä tunnen nyrkkeilyurheilun. Nimiä mainitsematta väitän, että Münchenin olympialaisissa oli kaksi suomalaista nyrkkeilijää, jolle en olisi veikannut edes piirinmestaruutta. Eivät he toki kisoissa pärjänneet, mutta osoittivat otteluillaan, että me lahjakkuuksien etsijät olimme kovasti metsässä.