Kun työ ei työllistä

Olen vuosikaudet toitottanut sitä totuutta, että Suomi on vielä niin keskeneräinen maa, että meillä on kyllä kaikille töitä.  On tietysti totta, että kaikilla ihmisillä ei ole edellytyksiä edes itsensä työllistämiseen, puhumattakaan siitä että järjestäisivät jotain tekemistä myös kanssaihmisilleen.

Kyse on aika pitkälle asenteesta. Kerron nyt tähän alkuun yhden asenteita kuvaavan kaskun. 

”Kenkätehdas lähetti myyntimiehen Afrikkaan, koska halusi laajentaa markkinoitaan. Pian myyntimies kuitenkin laittoi postia. ” Mahdoton tehtävä, ei täällä kukaan käytä kenkiä.” Tehdas palautti miehen Suomeen ja pani toisen tilalle. Pian saatiinkin postia. ”Valtavat markkinat, täällä ei ole kenelläkään kenkiä.”

Selvää on, että tekemätön työ ei työllistä, jollei sitä ruveta tekemään. Vaikea sanoa, kenen vika se on, että työmarkkinat eivät vedä, tekemättömiä töitä ei saada tehtyä, eikä avoimia työpaikkoja saada täytettyä.  Osittain se johtuu varmaankin vinoutuneesta koulutuspolitiikastamme, mutta myös asenteista. Varmaan myös siitä, että kansainvälinen kilpailu rajoittaa tuotteiden valmistuskustannukset sille tasolle, että Suomi ei pysy kilpailussa mukana.  Tässä suhteessa saavat kyllä ammattiyhdistykset vilkuilla peiliin.

Kirjoitin jo edellisessä jutussani maahan muuttaneiden yrittäjyydestä verrattuna kantasuomalaisiin.  He perustavat todella suhteellisesti paljon enemmän yrityksiä kuin syntyperäiset suomalaiset.  Maahanmuuttajien suusta kuulin myös seuraavan totuuden: ”Suomen byrokratia on niin hankalaa, että se on suurin yrittämisen este Suomessa.”  Vaikka yrittämisen esteitä siis nähdään, ovat maahanmuuttajat kuitenkin merkittävä yrittäjä- ja työllistäjäryhmä Suomessa.

Tämä ei ole valeuutinen, sillä sattuneesta syystä tunnen monia ulkomaalaisia ja olen alkanut ihailla heidän asenteitaan. Jopa Suomen byrokratiastakin he haluavat ihan itse selviytyä.

Lähes ulkomaalaisiin kohdistuvan rasismin tavoin suomalainen suhtautuu myös teknologian kehittymiseen ja automaatioon. En tiedä, pelätäänkö, että robotit vievät meidän naiset, mutta tuotannon kilpailukyvyn kannalta tuo kehitys on ollut välttämätöntä. Kangaspuilla kudotut matot ja ryijyt eivät mene kansainvälisillä markkinoilla, ettei niihin sisälly jotain taiteellista arvoa.

Digitalisaatio nostaa kaikessa tapauksessa meidän elintasoamme. Mitään tuotteita eivät valmista enempää ihmiset kuin robotitkaan, ellei niitä saada kaupaksi. Kyse ei siis oikeasti olekaan työttömyydestä, vaan elintaosta.  Voi olla että työllisyys laskee, mutta elintaso nousee.

Kehittyvissä talouksissa ei kyse olekaan työpaikkojen häviämisestä, vaan siitä, syntyykö niitä lainkaan.  Kun ihmisten elintaso nousee, on sen vääjäämätön seuraus myös vapaa-ajan lisääntyminen. Entistä enemmän työpaikkojen painopiste siirtyy tuotannollisesta työstä palvelu- ja hoiva-aloille. 

Uskokaa minua. Tulee vielä aika jolloin robotit kustantavat meidän kansalaispalkkamme ja pääosa palvelutehtävistäkin jää pienen eliitin ja ulkomaalaisten työksi.