Moraalinen rappiomme

Varmasti kahteenkin kertaan olen arvostellut suomalaisten kielenkäyttöä, johon jo kielitoimistonkin pitäisi puuttua. Eihän nyt aivan pilkkujen ja pisteiden sijasta pitäisi järkijään käyttää v:llä ja p:llä alkavia sanoja, joilla ainakin joskus on ollut aivan toisenlainen merkitys. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat käyttäytyneet hieman possumaisesti ja puhuneet vähän alatyylisesti, mutta he eivät olleet kovinkaan merkittävissä asemissa tässä yhteiskunnassa. Arvokas ja hillitty käytös oli arvo sinänsä ja ehdoton vaatimus johonkin luottamustoimeen pyrkivältä. Voin olla vanhanaikainen, mutta jotenkin vain tuntuu, että ihan välttämättä ei kirkkokahveilla tarvitse puhua ulosteista tai sukupuolielimistä. Se vain on niin, että heti tällainen minun kaltainen ”kalkkis” alkaa epäillä, että pikkuisen on sitä ihmisen tuottamaa nestettä livahtanut myös aivokoppaan. Totta on, että maailma muuttuu, mutta onko tarpeen muuttua pelkästään huonompaan suuntaan?

Kirjoitin edellisessä blogissani Suomen ratifioimista sopimuksista, jotka sitten todellisuudessa ovat jääneet pelkäksi sanahelinäksi. Näyttää siltä, että valtiovalta saa tehdä sopimuksia, joita ei tarvitse noudattaa. Ihan toisenlainen käytäntö minulle lapsena opetettiin.  Jos jotain lupasit, vain kuolema oli se syy, joka esti toteuttamasta tuota lupausta. No eihän se aina onnistunut, ja nykyisin olen löytänyt muitakin syitä, joita toki voidaan pitää hyväksyttävinä. Hyväksyttävää ei kuitenkaan ole se, että ei edes yritetä seisoa sanojen takana. Tästä on kuitenkin tullut poliittinen käytäntö. Luvataan sitä, mitä uskotaan kansan toivovan ja toteutetaan sitten sitä, mikä parhaiten sopii omiin tarkoituksiin. Olipa kyse kunnallisista luottamusmiehistä tai kansallisista päättäjistämme, sama kaava toimii aina. Totuuden muuntamisesta, väärän tiedon jakamisesta ja oman edun tavoittelusta on tullut jo maan tapa.

Sitä mukaa kun tekniikka kehittyy, kansa rappeutuu. Koululaiset eivät pääse kouluun ilman koulukyytejä, ja työläiset turhautuvat ilman ”pekkaspäiviä.”  Kun halutaan olla toista mieltä jonkun kanssa, väitetään tämän puhuvan jotain p:tä. Se nyt ei kuulu sivistykseen, siitäkään huolimatta, että joskus suututtaa ja haluaisi esimerkiksi sanoa toisen valehtelevan. Tunnustan heti, että tuota sanaa olen minäkin joskus käyttänyt. En juuri varsinaisesti muista väittäneeni, että joku olisi valehdellut, mutta olen kyllä sanonut, että tuo nimenomainen toiminta ei kuulu asearsenaaliini missään poliittisessa taistelussa, eikä sellaista ole kukaan koskaan toteen näyttänytkään. 

 

Sen verran olen kunnallispolitiikassakin ollut mukana, että joskus harmittaa, ettei kaikilla ole ihan samaa asevalikoimaa edes poliittisten erimielisyyksien sattuessa. En tosin ole koskaan kuvitellutkaan itseäni ihan niin tärkeäksi, että olisin kovin usein antautunut väittelyyn oikeastaan mistään asiasta, mutta kun totuus ei aina kaikkia miellytä, niin onhan siitä sanomista syntynyt. Ihailemani, nyt jo edesmennyt Veikko Vennamo tapasi sanoa: ”Kyllä kansa tietää.” Varmaan se pitikin paikkansa Veikon aikoihin, silloinhan ei ollut nettiä eikä somea. Väärän tiedon levittäminen oli paljon vaikeampaa kuin nykyisin. Itse olenkin aina ollut sitä mieltä, että kyllä kansan pitäisi saada tietoonsa nykyisinkin.

Käytöstavat ja kielenkäyttö opitaan kotona. Jos me vanhemmat käytämme noita p- ja p-alkuisia sanoja ikään kuin normaali puheemme höysteenä, tulevat ne varmasti osaksi lastemme ja lastenlapsiemme kielenkäyttöä. Sama tapahtuu myös kaikissa muissa toiminnoissa. Lapset ja nuoriso oppivat siitä mallista, jonka me heille annamme. Moraalinen rappiomme on siis meidän syytämme. Totta on tietysti, että olemme vilpittömästi halunneet vain antaa lapsillemme paremman elämän kuin mitä omamme oli. Tahtoo vain olla niin, että se tapahtuu vaatimustasomme laskuna. Kun tämä tapahtuu sukupolvesta toiseen, niin lopputulos ei aina ole se, mitä sillä tavoittelimme. Kun ennen syntymääni en vielä ollut elossa, niin en varmuudella tiedä, mitä silloin on tapahtunut, mutta näiden viimeisten vuosikymmenien aikana ovat maan tavaksi ainakin muodostuneet hyväveliverkostot ja poliittiset lehmänkaupat.

Älkää nyt hyvät ihmiset huutako kurkku suorana ”maassa maan tavalla”. Saattaa pian käydä niin, että nämä ”mamut” uskovat tuon ja alkavat käyttäytyä samaan tapaan, ja silloin on todella jo aihetta huolestua. Näinhän tämä näyttää menevän: ei blogia ilman pakolaisia, niin kuin ei uutisiakaan. 30 000 pakolaista tuntuu olevan Nyky-Suomelle käsittämätön asia. Mitenkähän tämä porukka olisi selviytynyt sotiemme jälkeisestä pakolaistulvasta, kun meitä Karjalan pakolaisia tuli lähes puoli miljoonaa, ja kaikki onnistuttiin sijoittamaan. Kaipa se oli niin, että silloin oli miehet rautaa, vaikka laivat oli puuta… heija hoi.

Luulen, että ei monikaan aikalaisistani pidä 30 000 pakolaista määränä eikä minään. Se on tosi vähän, kun sitä verrataan suuriin massamuuttoihin, joita tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Sen verran rappioituneena pidän jo nykyistä sukupolvea, että heidän aikansa kuluu taivastelleessa ja ihmetellessä, että vieläkö näitä ihmisiä on olemassa.

Vaikka ei ole enää Vennamoa eikä muitakaan asioita aikoinaan hoitaneita ihmisiä, niin eipä ole paljon pakolaisiakaan. Jos tahtoa riittää, niin järjestely on helppoa.