Soi kunniaksi Luojan

Varhaisimmat elämäni muistot ulottuvat tuonne joskus 60 vuoden taakse, aikaan, jolloin yritimme kotoutua uuteen maailmaan tänne ”Kanta-Suomeen”. Evakkoaikojen muistoja minulla ei ollut, mutta melko varhaisia muistoa jo pimennysverhoista ja seinistä, ”joilla oli korvat”. Oikeasti minä en tiennyt, mitä tuo kaikki tarkoitti, enkä ole vieläkään varma, mikä oli oikeasti totta ja aiheellista, mikä taas pelkästään äitini kuvittelua. Isä oli sodan käynyt mies, ja tuntui siltä, että hän ei pelännyt mitään. Puhui venäjää ja nauroi ryssille. Joskus äitikin yhtyi leikinlaskuun, vaikka hänhän se yleensä oli se, joka pelkäsi. Ei kai kenelläkään ollut mitään todellista aihetta pelkoon, sillä rauha oli vallinnut jo monta vuotta, ja olimme syvällä sisämaassa, Jyväskylän maalaiskunnassa. Sodan arvet olivat kuitenkin syvällä koko perheessä, sillä olimmehan me joutuneet jättämään koko omaisuutemme Karjalaan ja tunsimme nyt itsemme toisen luokan kansalaisiksi.

Senkin minä muistan hyvin, kuinka ihmiset nauroivat evakoille, joilta ”muka” oli jäänyt pellot ja isot omaisuudet Karjalaan ja kuinka köyhiä ”muka” nyt olivat. Muka, muka, muka. Sitä mukaa hoettiin tosi paljon, mutta meille siirtolaisille se oli totisinta totta. Ei Karjalaan kaikilta jäänyt suuria rikkauksia, mutta useimmilta kuitenkin lähes kaikki, mitä omisti ja jokaiselta oma koti.

Koko siirtolaisuuden kauheus on selvinnyt minulle vasta nyt vuosia myöhemmin, kun etäisyyttä asioihin on tullut ja olen nähnyt muutakin maailmaa kun Jyväskylän ja sen maalaiskunnan. Erityistä sympatiaa olen tuntenut pakolaisia ja muitakin maahanmuuttajia kohtaan, koska pystyn samaistumaan heihin täydellisesti. Synnyin sotatoimialueella samana päivänä, kun venäläiset aloittivat suurhyökkäyksen, joten olen aito Karjalan pakolainen. Aikuisena olen saanut olla työssä ulkomailla ja nähnyt myös sen osan ”mamuttamisesta”. Ei ole ollut helppo kumpikaan rooli. Kyllä minut tunnetaan myös pakkoruotsin ja RKP:n vastustajana. Ehkäpä se johtuu niistä tarinoista, joita kerrottiin, kuinka näillä alueilla suhtauduttiin Karjalasta tulleisiin pakolaisiin. Ei ollut kovin suopea tuo vastaanotto, jos oikein olen kuullut. Kiitos oikeille ruotsalaisille ja koko Ruotsin kansalle, että pelastitte suuren joukon suomalaislapsia sodan kynsistä. Tämän onnen saivat kokea myös minun vanhemmat veljeni.

En siis missään tapauksessa osaa olla pakolaisvastainen enkä yleensäkään mikään maahanmuuttovastainen, sillä edelleen olen sitä mieltä, että meidän Herramme ei jakanut tätä planeettaa viipaleisiin, joista joku osa kuuluu arjalaisille ja loput karjalaisille. Kehotus ”lisääntykää ja täyttäkää maa” koski kyllä koko planeettaa, eikä meillä ole mitään oikeutta estää tämän kehotuksen toteutumista.

Olen pannut merkille, että mitä vähemmän olemme maailmaa nähneet, sitä enemmän vastustamme myös maailman näyttäytymistä meille. On totta, että myös maahanmuuttajien joukossa on ns. ei-toivottua väkeä. Myös Suomessa ja täällä Kalajoellakin. En kuitenkaan ole tavannut yhtään niin ”onnetonta tapausta” kuin monet ulkomaille muuttaneet suomalaiset.

Miksi otsikoin tämän blogini noilla virren sanoilla?

Siksi. että pakolaisuudestani huolimatta olen onnistunut kuokkimaan oman sarkani täällä Kanta-Suomessakin kohtuullisesti. Aina se ei ole ollut helppoa, mutta sen verrat kiitollisuutta on jäänyt jäljelle, että Herran kunniaksi jälkipolvillekin pystytimme tuon Kalajoen tsasounan tuonne Hiekkasärkille. Oli epäilijöitä ja jopa kapulan heittäjiäkin, mutta kaikkia näitä korkeampi voima auttoi meitä ja kappeli nousi kuin nousikin. Se on ehkä eräs koko maan parhaiten perinteisellä tavalla rakennetuista rakennuksista. Ja se tehtiin puista, joista ”asiantuntijoiden” mukaan ei voinut rakentaa ollenkaan.

Siellä me sitten mamujen kanssa voidaan veisata vaikkapa tätä kevätvirttä, jota eivät suinkaan vastusta maahanmuuttajat, vaan suomalaiset uskonnottomat.