Politiikan pikkunappulat

Aina roiskuu kun rapataan. Niinhän se on, että jos jostakin asiasta on tullut yleinen, välttämätön tai suosittu, sen ympärille pesiytyy joukko ihmisiä, jotka haluavat imeä asiasta kaiken mahdollisen hyödyn antamatta oikeastaan mitään vastineeksi. Jokainen, joka vakavissaan on paneutunut esimerkiksi urheiluun tai politiikkaan, on törmännyt tähän asiaan. Nimitän näitä kaikkien asioiden vastustajia politiikan pikkunappuloiksi, vaikka heitä on kaikilla inhimillisen elämän aloilla. Pääsääntöisesti he ovat ihmisiä, jotka itse ovat epäonnistuneet suunnilleen kaikessa, mihin ovat ryhtyneet. 

Poikkeuksia toki tässäkin kiipijäjoukossa on, niin kuin elämässä yleensä. Nämä ovat sitten niitä ammattipoliitikkoja, jotka eivät ole saaneet mitään rakentavaa aikaan, mutta ovat silti onnistuneet pääsemään asemaan, jossa heitä kuunnellaan ja he ovat jopa poliittisesti jonkin verran suosittuja. Yleensä niin suosittuja, että ovat kohonneet omassa puolueessaan jonkinlaiseen asemaan, eikä kukaan ole huomannut, että tosiasiassa he eivät koskaan ole saaneet maailmalle muuta kuin vähän ääntä, ja siitäkin on ollut enempi haittaa kun hyötyä. Tästä porukasta voisi laatia tosi pitkän luettelon ja kirjoittaa vaikka kirjan.

Tuskinpa kukaan kuitenkaan jaksaisi lukea kirjaa miehestä, joka koskaan ei saanut aikaan mitään. Ei se kai ole elämän tarkoituskaan, vaikka se monelle merkitsee tosi paljon. Siksi tuo rimpuilu tuntuukin niin surkuhupaisalta. Koska politiikassa näitä nollamiehiä on tosi paljon, niin monet varmaan uskovat sen olevan helpoin tie pulpahtaa pinnalle. Ei se helppoa ole, niin monen rimpuilua olen saanut seurata, vaikka itse en ole tuntenutkaan sitä aivan omimmaksi alakseni.

Toki minäkin olen jonkinlaisen poliittisen näkemyksen omaksunut, mutta en likikään aina ole edes varma siitä, olenko oikeassa valinnoissani. Kun koetan miettiä, kuka ehdokkaista olisi edes joskus tehnyt jotain hyödyllistä, tulee mieleeni paeta nukkuvien puolueeseen. ”Ei siinä hääppöistä miestä tarvita, jotta pystyy toisten tekemää työtä arvostelemaan”, sanoi kerran eräs kovasti arvostamani mies. Tuohon lauseeseen kätkeytyi koko politiikan ydin. Noihin aikoihin olimme molemmat kunnallisvaaleissa ehdokkaana, emmekä toki tulleet kumpikaan valituiksi. Omalta kohdaltani pidin sitä jo silloin onnena, sillä mitäpä antamista minulla kolmekymppisellä pojalla oli ollutkaan. Olin suostunut ehdokkaaksi juuri tämän ystäväni pyynnöstä, ja hän oli suostutellut minut mukaan juuri noilla sanoilla. Luulen, että hänellä olisi silloin ollut paljonkin annettavaa, mutta ei hänkään vaalimenestystään valitellut. Sellaista se on. Kaiken maailman tyhjäntoimittajat tekevät politiikasta itselleen ammatin ja koettavat huolehtia siitä, että vastaisuudessakin menestyvät. Teemana on milloin mikäkin, yhteiskunnan kannalta varsin merkityksetön asia.

Kyllä itsekin olen ollut politiikassa mukana joskus jopa aktiivisesti, mutta aina minut on sentään jotain kautta pyydetty, että en ihan itse ole sitä koskaan keksinyt. Ainoa motiivini onkin ollut se, että puolue saa lisää ääniä ja aina kun yksikin äänestäjä on äänestänyt minua, olen katsonut onnistuneeni. Koskaan ei pitäisi sanoa, että ei koskaan, mutta kyllä kai siihen tarvitaan tavallista vahvemmat perustelut, jos vielä suostun mukaan.

Tämä arvostelu on tosi mukavaa. Ei tarvitse vastata yhtään mistään eikä kenellekään. Näissä blogeissa voi vastustaa lähes kaikkea ihan vaan vastustamisen vuoksi. Tällä menetelmällä on niitetty suurtakin mainetta niin eduskunnassa kuin kunnallispolitiikassakin. Vain harvoin on joku kysynyt, että oletko koskaan tehnyt itse mitään asioiden eteen.

Joo, en minäkään paljon katso tehneeni, mutta aina sentään olen pyrkinyt asioita edistämään, jos olen ne hyväksi nähnyt J .