Hyvät, pahat ja rumat

No eihän ihmiset oikeasti rumia ole, ovat vain kukin näköisiään. Tuo otsikko pyrkiikin kuvaamaan ihmisten erilaisuutta. Olin kerran ”motivaatioseminaarissa”, jossa kuulin ihmisten luokittelusta viiteen pää ryhmään. En ole ihan varma muistanko nuo nimitykset oikein. Koetanpa kuitenkin. Olikohan nuo alalajit jotenkin seuraavasti:

Aloittaja: Ihminen, joka pursuaa ideoita. Panee alulle hankkeita, mutta jättää ne toisten huoleksi. Tämä tapahtuu joskus tarkoituksellisesti, joskus ihan vaan siksi, että aloittaja on rientänyt aloittamaan jotain muuta.

Tarkkailija on taas ihminen, joka ei juurikaan osallistu toimintaan, mutta on perillä lähes kaikesta ja epäilee kaikkea.

Seuraaja:  On hyvin paljon tarkkailijan kaltainen, mutta osallistuu toimintaan havaittuaan sen hyväksi. Seuraajan ikävänä puolena on se, että hän pyrkii julistamaan kaiken omaksi ansiokseen ja varastaa ideat. Seuraaja pystyy harvoin saamaan itsenäisesti mitään rakentavaa aikaan.

Valvoja:  Jotenkin vaarallisimmalta vaikuttaa tuo valvoja, sillä kyseessä on henkilö, joka on valmis huomauttelemaan kaikesta minkä toiset tekevät ”väärin”. Esimerkiksi hän saattaa ajaa autolla kymmeniä kilometrejä ylinopeutta muuta liikennettä vaarantaen, vain huomauttaakseen, että toinen on ajanut ylinopeutta tai jättänyt jonkun muun liikennemerkin noudattamatta.

Oli siellä joku viideskin ryhmä, mutta taisi olla kyseessä se meidän yleisin ihmisryhmä, jonka toiminnassa ei ole mitään merkille pantavaa eikä näin ollen myöskään mitään kommentoitavaa. 

Yksikään ihminen ei kuulu puhtaasti mihinkään näistä ryhmistä, vaan jokaisessa on jotakin. Me emme juuri koskaan ole mitään ideaaleja ihmisiä, ja meidän hallitseva ominaisuutemme vaikuttaa pääosin siihen, millaisina ihmisinä meitä pidetään. Tosiasia on se, että ympäristö määrittelee sen, millaisia olemme ja me itse vain korkeintaan sen, millaisia haluaisimme olla. Hyvin usein yritämme leimata omiksi ominaisuuksiksemme myös ominaisuudet, joita paljon arvostamme.

Niitä ominaisuuksia, joita sanomme itsellämme olevan, ei meillä ihan oikeasti ole. Yleensä asia on juuri päinvastainen. Tämän olen  joutunut itsessäni toteamaan, katsellessani peiliin tämän kurssin jälkeen. En ollutkaan sellainen välkky kun kuvittelin olevani. En läheskään niin sisukas ja määrätietoinen kuin sanoin olevani. Rehellinen halusin olla, mutta aina en edes siihen pystynyt. Yhä edelleen rikon Jumalan ja ihmisten asettamia lakeja, mutta en tee sitä enää surutta. Joka kerta kun tunnen tekeväni väärin, se kolahtaa jossakin. Kaipa sitä sanotaan omaksitunnoksi.

Miksi tänään sitten tällainen kovin erikoinen blogi?

Mietin, mikä saa meidät jokaisen uskomaan olevamme oikeassa. Mikään tosiasia ei tunnu uppoavan siihen, että tuhat muuta toisinajattelijaa voivat myös olla oikeassa. Ainakin he uskovat siihen yhtä lujasti kuin me omassa uskossamme.

Minä uskon siihen, että vain näytöt kertovat, millaisia me olemme ja mikä on totta. Me itse emme sitä pysty kertomaan. Vaikka internetin deittipallstoilla sanomme olevamme rehellisiä, oikeudenmukaisia. suoria ja kaikin puolin loistavia yksilöitä.