Elämä kuoleman jälkeen

Seurasin televisio-ohjelmaa, jossa käsiteltiin mahdollista elämää kuoleman jälkeen. En ole koskaan epäillyt asiaa, joten olin hieman ihmeissäni siitä, että ns. ”yliluonnollisia” kokemuksia käsiteltiin ikään kuin ihmeenä, ja tuntui siltä, että näitä asioita kokeneita ihmisiä pidettiin jotenkin ”tärähtäneinä”. Kaipa minäkin sitten olen tärähtänyt, sillä olen aina luullut tietäväni, että elämää tuonpuoleisessa on olemassa. Ns. enkelikokemukset eivät suinkaan ole harvinaisia, mutta niistä ei uskalleta kertoa juuri tuon hulluksi leimaamisen takia. Kun kovin monia en ole kaheliksi leimannut, on minulle ehkä sellaisetkin uskaltautuneet kertomaan, jotka muutoin ovat pitäneet suunsa kiinni. Tämä avautuminen on usein tapahtunut sen jälkeen, kun olen kertonut omia kokemuksiani aiheesta.

Tiede ei ole yrittänyt selittää mitään, mutta tiedemiehet sitäkin uutterammin, milloin milläkin tavalla koettaneet kumota näitä ihmisten kokemuksia. Ehkä heillä ei ole muuta tekemistä kuin yrittää kumota tuhansien ja taas tuhansien ihmisten omakohtaisia kokemuksia. Sen sijaan, että pitäisin hulluna ihmisiä, jotka kertovat kokemuksistaan, pidän pikkusen tärähtäneinä niitä ihmisiä, jotka yrittävät keksiä ”luonnollisia” selityksiä näille kokemuksille. Niissä ei ole mitään epäluonnollista, ja ne ovat kymmeniä kertoja yleisempiä kuin julkisuudessa on kerrottu.

On paljon asioita, joihin en usko. Yleensä ne ovat ihmisten sepustamia ennustuksia siitä, mitä , jos ei menetellä niin, tai mitä tapahtuu, jos menetellään näin. Tosiasiassa kukaan ei tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu, meneteltiinpä niin tai näin. On olemassa vain tietty todennäköisyys ja hieman kokemusperäistä tietoa. Tämän tiedon jokainen tulkitsee tavallaan, ja todennäköisyys arvioidaan jokaisen omista lähtökohdista. Vääriä tulkintoja päätyy jopa väitöskirjoihin.

Erään yliluonnollisen kokemuksen tajusin yliluonnolliseksi vasta vuosia kyseisen tapauksen jälkeen. Ensimmäisen kerran elämässäni menin ulkomaille 1953. En kovin kauaksi, ainoastaan Ruotsiin, jonne matkustin m/s Vellamolla. Matkan pää oli Söderala, pieni kylä, jossa veljeni olivat olleet sotaa paossa. En ikinä, en todellakaan ikinä ollut sitä ennen poistunut Suomesta. Saapumisen jälkeisenä päivänä lähdin sitten ulos talosta, jossa olin vieraana. Selvällä suomen kielellä joku sanoi, että hae tuolta navetasta polkupyörä ja käy tutustumassa kylään. En nähnyt puhujaa, mutta päätin noudattaa neuvoa. Ihmeellistä tässä asiassa oli se, että tiesin tarkalleen mitä kyseisessä rakennuksessa oli ja millainen se oli. Myös pyörän tunnistin heti ”omakseni”, vaikka juuri sitä ei minulle ollut osoitettu. Olin ”nappula jalkapalloilija”, joten päätin pyöräillä pallokentälle. En kuuna päivänä ollut käynyt kylässä, mutta jälleen minulle neuvottiin. ”Lähdet tästä vasemmalle ja seuraavasta risteyksestä oikealle, siellä se kenttä sitten näkyykin.” Sieltähän se kenttä sitten löytyikin, aivan kun minulle oli kerrottu.

Koko tapauksen erikoisuus on siinä, että tosiasiassa kukaan ihminen ei ollut antanut minulle pienintäkään neuvoa. Lähiseudulla ei ollut ketään, joka olisi osannut suomea, ja kuka oli se, joka oli tutustuttanut minut jo kaikkeen tähän, joka tuntui jo entuudestaan tutulta?

Tämän päivän tiedemies sanoisi ehkä: ”Mahdotonta.”  Mutta minäpä kerron teille, että tämä kaikki tapahtui minulle. Ihan riippumatta siitä mitä te uskotte.