Kehittymätöntä kehitystä

Kahvikuppi kädessä katselin eräänä aamuna televisiota, niin kuin olin tehnyt jo vuosikausia joka aamu. Jälleen siellä joku itseriittoinen nainen esitteli omaa visiotaan siitä, miten kehitys kehittyy kun Afrikkaan jaetaan kehitysapua. En minä nuukuuttani kehitysapua vastusta, paljon turhempaankin tässä maassa rahaa tuhlataan, niin kuin tässä yksikielisessä maassa vaikkapa kaksikielisyyteen. Kun jo jonkin aikaa olen tällä planeetalla elänyt, rupesin muistelemaan aikaa ennen kännykkää. Puhelimet olivat lankapuhelimia, ja niihin vastattiin aina kun oltiin paikalla. Jos ei vastattu, niin ei oltu paikalla ja sillä selvä. Valveutuneet ihmiset olivat jo kautta aikojen varmistaneet sen, että jos kyse oli tosi tärkeästä puhelusta, niin se kyllä saatettiin vastaajan tietoon tavalla tai toisella. Ei puhelujen puuttuminen ollut mikään ongelma. Ei ainakaan niin suuri kuin nykyisten lasten puhelimen käyttö, jolla korvataan lähes kokonaan sosiaaliset kontaktit. 

Sosiaalisista kontakteista puhuttaessa epäsosiaalista facebookiakin sanotaan sosiaaliseksi mediaksi, vaikka se ei ole edes media, puhumattakaan sosiaalisuudesta, ellei sitten sosiaalisuudella tarkoiteta ihmisten mollaamista, jonka kyseinen verkkopalvelu sallii. Sosiaalisuudesta ja mediasta ei siis ole kyse.

Suurena kehityksenä kyseinen nainen piti sitä, että afrikkalaisiin kouluihin saatiin tietokoneita ja lapsille ”tabletteja” ja läppäreitä. Enhän minä tätäkään vastusta, mutta kovasti ihmettelen. Mitä hyötyä siitä kenellekään on! Näihin tekniikan ihmeisiin tottunut suomalaislapsi pitäisi varmasti kehityksenä sitä, että jokainen koululainen saisi oman läppärin, mutta Afrikan lapset etupäässä ihmettelevät niitä. Ehkä tällainen kehitys aikanaan johtaa siihen, etteivät suomalaiset juoksijatkaan häviä afrikkalaisille minuuttikaupalla, mutta ketä sekään oikeasti hyödyttää. Saavatpahan muutamat soffaperunat tuntea hetken ylemmyyttä ajatellesaan, kuinka hyviä juoksijoita me taas olemme.

Kyllä kehitysapua tarvitaan jonkun verran, mutta kumpihan oikeasti on tärkeämpää: puhdas vesi vai kännykät? Kysymys onkin oikeasti siitä, mitä me pidämme tärkeänä. Jos vaikka läppäreiden ja kännyköiden tilalle tarjoaisimme ruokaa, juomaa ja vaikkapa sairaanhoitoa.

Siinä asioita pohtiessani palasin aikaan ennen kännykkää ja aikaan ennen tietokoneita. Sodan jaloista paenneena siirtolaisena luulen omaavani näkemyksen ihmisen todellisiin tarpeisiin. Heti sotien jälkeen kai pääpaino oli turvallisuuden tarpeella, jonka eräs palestiinalainen ystäväni kiteytti Suomea ylistävillä sanoilla. ”Kuinka hienoa, ei yhtään israelilaista sotilasta.” Nuo sanat kertoivat ihmisen todellisista tarpeista.

Mietin, olinko jotenkin onnellisempi nyt kuin esimerkiksi 60-luvulla. Itse jouduin itselleni vastaamaan, että en. En todella ole onnellisempi nykyisessä kehittyneessä hyvinvointiyhteiskunnassa kuin siinä sodan jaloista toipuvassa kehittyvässä yhteiskunnassa. Voisi luulla, että se johtui vain siitä, että olin silloin nuori, mutta ei. Tekemäni pieni muotoinen ”ovensuukysely” osoitti, että tilanne oli aivan sama kaikissa ikäluokissa.

Kyllä tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että ihmiskunnan rauhanomainen kehitys tekee ihmisistä huomattavasti onnellisempia kuin esimerkiksi kännykän omistaminen. Tekninen kehitys ei siis tuo onnea pisaraakaan ja tosiasiassa sitä voidaan pitää täysin tarpeettomana. Eletään niin kuin ennenkin ja autetaan avun tarpeessa olevia heidän omilla ehdoilaan.