Mielipiteen vapaus

Meillä sanotaan olevan kaikenlaisia vapauksia erilaisissa asioissa.  Liekö tämä sitten syynä siihen, että suomalaiset ovat keskimääräistä juopompaa kansaa, sillä täydellisen vapauden ovat saavuttaneet vain ns. rappioalkoholistit. Heidänkin vapautta rajoittaa hieman alkoholijuomien saatavuus, mutta muutoin he ovat täydellisesti yhteiskunnan ulkopuolella, eikä heidän toimiaan ole sidottu juuri mihinkään. En silti yllytä ketään juomaan itseään rappiolle, sillä näin saavutettu vapaus on varmasti vahingoittanut monia muita, lähipiirin ihmisiä.

Sananvapaus, mielipiteen vapaus, uskonnon vapaus ja poliittinen vapaus ovat kliseitä, joita tämä yhteiskunta rajoittaa kaikin keinoin.  On lukemattomia ammatteja, joissa sananvapauttasi rajoitetaan vaitiolovelvollisuuksilla ja salassapitosopimuksilla.  Se on jotenkin ymmärrettävääkin, sillä meillä on vain ihmisiä, jotka eivät pysty arvioimaan tilanteita, joissa voidaan puhua ja mitä voidaan puhua.  Edellistä huomattavasti pahempia asioita ovatkin ne rajoitukset, joiden olemassaoloa et edes näe ennen kuin olet ne kohdannut. Monesti nämäkin ovat tietyllä tavalla ammatillisia.  Ei katsota soveliaaksi, että esimerkiksi opettaja arvostelee opetuksen yleistä tasoa. Tosiasia kuitenkin on, että kyseessä on yhteiskunnallisesti merkittävä asia, ja opettaja todennäköisesti paras asiantuntija tällä alalla.  Jos meillä todella on heikkotasoinen tai heikosti toteutettu opetus, pitäisikö se salata kansalta vain siksi, että emme nyt sattumoisin ole parempaankaan pystyneet.  60 – 70-luvuilla tehtiin systemaattisesti rakennusvirheitä, jotka nyt näkyvät koulujen sisäilmaongelmina.  On paikkakuntia, joissa myös näistä asioista on virkailijoita kielletty puhumasta julkisuudessa. Mahdolliset säästö- ja imagosyyt ajavat siis ihmisten, jopa pienten lasten, terveyden edelle.

Kokonaan oma lukunsa on poliittinen vapaus, josta olen saanut esimakua hieman itsekin.  En erikoisen aktiivinen poliitikko ole ollut milloinkaan, mutta kahdesti suostunut kuntavaleissa puolueeni ehdokkaaksi. Sen lisäksi olen kerran ollut mukana valtiollisissa vaaleissa kansanedustajaehdokkaan vaalipäällikkönä. Milloinkaan en ole suhtautunut eritysien nurjamielisesti muihinkaan puolueisiin, joten luulen, että siinä mielessä olin hyvinkin asiakeskeinen.

Suuressa itsekeskeisyydessäni olen joskus sanonut, että olen aina päässyt sinne minne olen pyrkinytkin. Tosiasiassa tämä ei pidä paikkaansa.  Kaksi kertaa olen pyrkinyt julkiseen kunnan virkaan. Molemmilla kerroilla luulen olleeni pätevin hakija kyseisiin virkoihin, mutta poliittinen taustani esti valintani. Näin luulen ja oikeastaan tiedänkin, vaikka näinhän minulle ei tietenkään kerrottu.  Kolmas kerta tapahtui sitten tehtävässä, josta lopulta jäin eläkkeelle.  Olin ollut vuosikausia kouluttajana laitoksessa, jonka pohja oli tiukasti sitoutunut tiettyyn puolueeseen. Koskaan minulla ei ollut ongelmia kyseisen laitoksen johdon kanssa, sillä luulen tehneeni työni hyvin ja opiskelijapalautteet olivat pääsääntöisesti kiitettäviä. Aikaa myöten olin myös kohonnut rivikouluttajasta koulutustoimialavastaavaksi. Väliportaan hallinnossa vapautui paikka, johon katsoin myös olevani pätevä ja oikeastaan itseoikeutettukin.  Tajusin kuitenkin, että eläkeikäni lähestyi, eikä ollut kenenkään edun mukaista, että olisin hakeutunut tuohon tehtävään, vaikka tiesin kyllä, että kyseisen paikan haltijasta tulisi muodollisesti esimieheni.  Kävin siis ilmoittamassa päällikölle, että en hae kyseistä virkaa, vaan haluan työskennellä nykyisessä tehtävässäni eläkeikääni asti. Näin sovittiin ja havaitsin selkeää helpottuneisuutta päällikön käytöksessä. Olinhan eräänlainen kummajainen kovasti poliittisesti värittyneessä yhteisössä. 

Aikanaan tuo kyseinen paikka täytettiin. Ei aivan pätevällä, mutta poliittisesti sopivalla ihmisellä.  Muutamat kollegat varoittivat minua kyllä tulevan esimieheni poliittisuudesta, mutta en vain välittänyt siitä. Enhän itse ollut koskaan tuonut politiikkaa työhöni, enkä uskonut muidenkaan niin tekevän.  Erehtyminen on kuitenkin hyvin inhimillistä. Uusi esimieheni alkoi vaikuttaa työhöni pikku kiusanteolla.  Puuttui muun muassa jatkuvasti tehtäviin, jotka tosiasiassa kuuluivat vain minulle ja ohitti useissa päätöksissä minut kokonaan.  Joka päivä hän kuitenkin muisti kysyä: ”Koska jäät eläkkeelle?” Tämä toistui niin usein, että lopulta kävin puhumassa asiasta yksikön päällikölle, jonka kanssa olin tullut toimeen vuosikaudet.  Rehtori suuttui asiasta selkeästi.  ”Sinä itse ilmoitat, milloin haluat jäädä eläkkeelle,” oli aika selkeä kannanotto asiaan.

Vuoden verran kestin vielä kyseisen välijohtajan kiukuttelua, kunnes lopulta jäin eläkkeelle. Pääsääntöisesti täytyy sanoa, että kyseinen laitos oli hyvä työnantaja, mutta muutamat yksilöt saattoivat pilata sen ilmapiirin. Samantapaisesta syystä, jo hieman ennen minua, poistui rivistöstä pari muutakin pidettyä ja pätevää kouluttajaa. Toisen poliittisen kannan luulen tietäväni, eikä toinenkaan tainnut tähän yleiseen harmoniaan sopia. Sen tästä kuitenkin opin, että ainakaan poliittista vapautta meillä ei ole, siitäkään huolimatta, että et anna sen vaikuttaa työhösi millään tavoin.

Jos tästä nyt jotain pitäisi oppia, niin ehkä se olisi viesti kaikille päätöksentekijöille: valitkaa päteviä, älkää sopivia! Pätevä ammattimies on aina ammattimies, eikä kiinnitä juurikaan huomiota politiikkaan. Politiikalla ratsastajat käyttävät aivan liikaa energiaansa etsiessään niiden virheitä, joita pelkäävät.

Kiitos vaan Vesa ja Paavo… Hyviä työkavereita olitte.