Kuudenkympin ja kuoleman välillä

Joskus tunnen oikein huonoa omaatuntoa, kun niin usein näissä blogeissani arvostelen jotakin, ja vaikuttaa siltä, että olen melkein kaikkea vastaan. Hyvin lohduttavaa onkin, kun eräs ystäväni totesi, että ajattelevat ihmiset näkevät usein ne epäkohdat, jotka keskivertokansalaiselta jää näkemättä. Niinhän se on: ”Eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat”. Tämä suuren Mestarin viisaus lienee sopiva myös yhdistyksistä ja asioista puhuttaessa. Kun kyse on blogista, on kyse myös mielipiteestä, eikä suinkaan mistään ehdottomasta totuudesta.

Olen tosi monen yhdistyksen jäsen alkaen urheiluseuroista joihinkin kansainvälisiin järjestöihin, joten mielipiteitä löytyy niin puolesta kuin vastaan. Kalajoen eläkeläisten järjestöihin en kuulu enkä myöskään Kalajoen kotiseutuyhdistykseen, mutta molempien tilaisuuksissa olen käynyt. Tähän porukkaan voisin liittää myös Karjalaseurat, joihin myös kuulun. Arvatkaapa mitä yhteistä näillä kaikilla seuroilla on? Aivan oikein: niin eläkeläisten kerhoissa kun muissakin mainituissa järjestöissä voisivat aivan hyvin olla samat ihmiset jäseninä. Lähes aina porukka on kuudenkympin ja kuoleman väliltä, ja vaikuttaa siltä, että järjestö potkii viimeisiään. 

Onko tosiaan niin, että esimerkiksi Kalajoki on vain vanhojen ihmisten kotiseutu, jossa nuorilla ei ole mitään sijaa? Minäkin kun kuulun tuohon ikäihmisten ryhmään, ja oikeasti olen huolissani toimin jatkuvuudesta. Ei minulla ole siihen mitään ihmelääkettä, mutta joitakin epäilyksiä on.

Joskus olen asiasta huomauttanut, mutta melko heikolla menestyksellä. Olen tuntenut, että minua on kohdeltu melkein kun spitaalista ja epäilty, että minulla on jotakin ihan lievästi vanhuudenhöperöä, mutta ah niin ansioitunutta. puheenjohtajaa vastaan. Vaan kun ei ole. On vain lievä epäilys, että me emme anna sijaa nuoremmille. En usko, että nuoret eivät ole kiinnostuneita esimerkiksi oman kotiseutunsa kehittämisestä. Kyllä he ovat, mutta kun heillä on pikkusen erilaiset käsitykset asioiden tärkeysjärjestyksestä, eivätkä he yksinkertaisesti ole halukkaita riitelemään vanhempiensa kanssa. Ehkäpä hekin tuntevat sääliä tätä horisevaa puheenjohtajaa kohtaan. Paras tapa sivuuttaa koko soppa on pysyä pois tästä pappojen ja mummojen järjestöstä.

Tunteehan jokainen tämän aikoinaan niin ansioituneen nuorisoseuratoiminnan, joka eli parhaita aikojaan sotien jälkeen, mutta alkoi kouristella 50 – 70- luvulla, kun yli kuusikymppiset nuoret alkoivat väsyä kansantansseihin, ja kansallispukukin kiristi vyötäröltä.

Asuin siihen aikaan Haapaniemessä, pienessä kylässä Jyväskylän mlk:ssa, jossa nuorisoseuratoiminta oli hiipumassa aivan samoin kun muuallakin Suomessa. Vanhin veljeni oli silloin kai jotain 23-vuotias, eikä muiden nuorten tavoin ollut kovin innokas tuosta vanhoilliseksi koetusta toiminnasta. Sen verran nuori olin, että en nimeltään enää muista sitä täti-ihmistä, joka laahasi pyylevän vartalonsa meille ja sai kysyttyä, että rupeaisiko veljeni nuorisoseuran ”esimieheksi”. Se oli nimitys, jota silloin puheenjohtajasta käytettiin. Pitkä maanittelun jälkeen hän sai myös tahtonsa läpi.

Ahtista tuli esimies, ja kaikki hänen kaverinsa lähtivät mukaan. Alkoivat poikamiesten iltamat, ukkomiesten iltamat ja akkanaisten iltamat. En muista, oliko naimattomilla naisilla omat iltamat, mutta jokaisen iltamarupeaman jälkeen oli 1,5 tuntia tanssia, jossa soitti poikien oma orkesteri, jonka nimi oli muistaakseni Rex. Nimi oli kopioitu kai haitarinsoittajan hanurin nimestä.

Tällaista avarakatseista mummoa kai tarvittaisiin nytkin ja uskon, että järjestöt saisivat kokonaan uuden elämän. En todellakaan usko hokemaan, ettei nuoriso ole kiinnostunut. On se, mutta heidän pitäisi saada toimintaan mukaan myös jotain omaa ja nuorekasta.