Syrjäytyneet suomalaiset

Aina on ollut avuttomia ihmisiä, joille elämässä selviytyminen on ollut tavallista vaikeampaa, mutta jotenkin tuntuu siltä, että yhteiskunta oli paljon terveempi silloin, kun kouluun kuljettiin suksilla ja välitunnilla tapeltiin ihan reilusti milloin ketäkin vastaan. Minä en muista, että opettaja olisi kovinkaan usein puuttunut näihin nurkkakahinoihin, mutta keskinäinen kunniantunto esti yhden oppilaan joutumisen useamman kiusattavaksi. Oikeasti en muista, millainen kotikasvatus silloin oli, mutta siitä olen jokseenkin varma, että isä ei ensimmäiseksi juossut koululle kertomaan, että meidän poikaa kiusattiin, vaikka joskus sainkin selkääni välituntikahinoissa.

Sellaista en muista koskaan tapahtuneen, että isä olisi käynyt opettajan kimppuun siitä syystä, että hänen pojalleen on annettu liian vaikeita kotitehtäviä. Olihan ne joskus vaikeita, mutta silloin turvauduttiin kaverin apuun ja aina löytyi joku, joka osasi auttaa. Ehkäpä se kasvatti sitä paljon puhuttua yhteisöllisyyttä, josta ei juuri nyt ole tietoakaan. Heikompien oppilaiden auttamisen tilalle on tullut kaikkein heikoimpien ”päähän potkiminen” ja keskinäinen kilpailu. Parempi puolisko kilpailee osaamisesta ja hyvistä arvosanoista keskenään ja heikompi puolisko siitä, kuka uskaltaa olla kaikkein suurin häirikkö ja koulupinnari.

Uusia hienoja sanoja on kyllä keksitty ties miten paljon ja koulujärjestelmäämme pyritty uusimaan milloin mihinkin. Lopputuloksena on ollut koulutuksen heikentyminen ja häiriköinnin lisääntyminen. Tätä kokonaisvaltaista epäonnistumista on koetettu lievittää keksimällä uusia sanoja, kuten välivuosi ja syrjäytyminen. Saattaa olla, että kyseessä on sama asia. Molemmat alkavat siitä, että oppivelvollisuuden jälkeen ei keksitä mitään järkevää ja hyödyllistä tekemistä. Se edellä mainittu parempi puolisko jatkaa opintojaan kuka missäkin, mutta se heikompi puolisko pitää välivuoden, tai luultavasti useammankin, jolloin alkaa tuo ns. syrjäytyminen. Ne huonommuuskilpailun voittajat aloittavat usein syrjäytymisen heti koulun lopetettuaan.

Mitäpä jos hyysäämisen sijasta koettaisimme opettaa lapsille jo pienestä pitäen jonkinasteista vastuuta omasta elämästä! Voisimmeko aloittaa vaikka siitä, että vaatisimme lapsemme tekemään ihan itse omat kotitehtävänsä? Ne on hänelle annettu ja pääsääntöisesti myös hänen tasonsa mukaisia. Näin on, siitäkin huolimatta, vaikka et itse niitä osaisikaan.

Tässä blogissa oli kuitenkin aiheena suomalaisten syrjäytyminen. Jo kauan tämä on asetettu pelkästään nuorten ongelmaksi, ja sieltä päästähän on tätä asiaa ruvettava purkamaan. Henkilökohtaisesti en usko minkään nuorisotakuun auttavan. En myöskään oppivelvollisuuden pidentämisen parantavaan vaikutukseen. Olen sitä mieltä, että ainut apu tulee kodista. Se vaatii ehkä joskus hieman kylmänkin tuntuisia otteita, mutta kyllä ne lopulta koituvat lapsen parhaaksi. ”Kuka vitsaa säästää, se vihaa lastaan” saattaa sanontana olla edelleen käyttökelpoinen, vaikka ruumiillista kuritusta en minäkään kannata.

Seuraava kysymys kuuluukin, mitä tehtäisiin näille syrjäytymisen parhaille apuvälineille netille, alkoholille ja huumeille? Kyllä se minun mielestäni on kasvatuskysymys sekin. Huumeita meistä tuskin monikaan hyväksyy, mutta eiköhän ylenmääräinen alkoholin ihannointikin olisi syytä lopettaa. Ei siinä todellakaan hääppöstä miestä tarvita, että viinasta humalaan tulee, joten sitä ei kannata kovin paljon hehkutella.

Poliitikkojen syrjäytymisestä ei kovin paljon puhuta, mutta ammattipoliitikoksi ryhtyminen johtaa jo sellaisenaan syrjäytymiseen todellisesta elämästä. Kouriintuntuva todiste tästä saatiin, kun ministeri Räty antoi ymmärtää, että ei hän oikein tiedä, minkä verran suomalaiset ansaitsevat ja miten tulevat toimeen. En usko, että Räty on ongelmansa kanssa yksin.

Jos teillä, hyvät ihmiset, on joitakin neuvoja asian suhteen, niin kertokaa vaan ihan vapaasti. Minä kyllä tunnistan ammattipoliitikkojen ongelman, mutta minulla ei ole siihen lääkettä.