Me sekarotuiset

Olen samaa mieltä monien muidenkin suomalaisten kanssa, että meillä on monia hienoja piirteitä, joista meidän kannattaa olla ylpeitä ja joita meiltä ei saa - eikä voi - ottaa pois. Sanomme jopa olevamme rehellisiä. Kun sen itse sanomme, alkavat ainakin minun hälytyskelloni soida. Kokemus on osoittanut, että ne ominaisuudet, joita väitämme itse itsellämme olevan, ovat yleensä ominaisuuksia, joita kyllä arvostamme, mutta eivät tosiasiallisesti kuulu meidän arsenaaliimme. Kuka tahansa voi katsella ympärilleen ja todeta tuon saman.

Olemme myös hyvin ylpeitä monista suurmiehistämme. Missä kuvittelisitte olevan kyltin jossa lukee: ”Tällä paikalla sijaitsi Suomen kansallisfilosofin Johan Wilhelm Snellmanin lapsuuden koti”. Kaikkihan me Snellmanin tiedämme, olihan hän eräs historian suurmiehistämme ja sai kuvansa peräti seteliin. Vai tunnemmeko sittenkään? Tuon pronssikilven sijainti kertoo kyllä jotain ihan muuta tuosta ”suurmiehestämme.”  Se ei ole Porvoossa, niin kuin olen kuullut kerrottavan. Ei myöskään Suomen ruotsinkielisissä kaupungeissa. Se löytyy Tukholmasta Södermalmin kaupunginosasta. Snellmanin kunniaksi on kuitenkin sanottava, että syntyperästään huolimatta hän ei Suomessakaan koskaan ajanut ruotsin kielen asemaa, vaan suomen kielen aseman vahvistamista. Snellman itse ei koskaan oppinut kunnolla suomea, mutta siitä huolimatta häntä saamme kiittää tämän vaikeaselkoisen uralilaisen kielen nostamisesta kansalliskieleksemme. Minäkään en vastusta ruotsinkieltä kielenä enkä myöskään ruotsinkielisiä ihmisiä. En vain pidä oikeana tuon kielen ja ruotsinkielisten ylikorostettua asemaa tässä maassa. Kuitenkin, minun mielestäni, Suomi on yksikielinen maa, jossa poliittisilla lehmänkaupoilla on ruotsinkielisille annettu kohtuuttoman paljon valtaa ja erivapauksia.

Ihan hirveästi meidän suomalaisten ei kuitenkaan kannata röyhistellä rintaamme suomalaisuudella, sillä oikeasti se on ominaisuus, jota ei ole olemassakaan. Suomi on ollut heikko valtio, jota on heitelty maasta toiseen ja tänne on tullut ihmisiä eri puolilta maailmaa, toiset kansallisten ja toiset yksityisten intressien vuoksi. Pääsääntöisesti asutus on levinnyt Itä-Suomeen Venäjältä ja Länsi-Suomeen Ruotsista. Myös keski- ja eteläeurooppalaiset ovat muinaisina aikoina raivanneet jalansijaa täällä. Tosiasiassa olemme siis varsin sekarotuista kansaa, jonka nykyaikainen geenitutkimuskin on osoittanut. Tuskin edes lappalaiset ovat geneettisesti puhtaita, vaikka rodullisesti tämä kalottialueella elävä kansa on sitä puhtainta osaa Suomesta.

Tämän monimuotoisuuden ei pitäisi aiheuttaa meille hätää eikä häpeää, vaikka osa kansalaisistamme näyttää tästä kärsivän. Kyllä Ruotsikin on edelleen hyvinvointivaltio, vaikka kuningas on lähtöisin ranskalainen ja hänen vaimonsa saksalainen. Kuninkaan isovanhemmista toinen oli venäläinen. Ei meilläkään ole mitään aihetta hävetä sekarotuista ja monikulttuurista syntyperäämme. Lauletaan vain ylpeästi saksalaisen Fredrik Paciuksen säveltämää kansallislauluamme, johon sanat on tehnyt ruotsinkielinen Runeberg.

Sekarotuisuuskin voi olla ylpeyden aihe. Onhan tunnettua, että sekarotuiset koiratkin ovat vahvempia ja terveempiä kuin pilalle jalostetut rotukoirat.

Kyllä kai tämän blogin voin vaikkapa päättää lainaamiini sanoihin: ”Ruotsalaisia olemme ja venäläisiä myös.” Haittaisiko tuo, vaikka suonissamme virtaisi pisara turkkilaistakin verta. Jos minä olisin Suomen keisari, kieltäisin sellaiset fasistiset järjestöt kuin esimerkiksi Suomen Sisu. Niin niin, fasistiseksi minä sen miellän. Olihan meillä suojeluskuntakin kielletty samoilla perusteilla, ja vaikka Venäjän valta ei meihin enää ulotukaan, niin voisimmehan toki paheksua tätä.