Useimmiten on totta, mitä ihmisistä puhutaan. Kokonaan toinen juttu on, kuinka totta. Minustakin on puhuttu vaikka mitä, ja vaikka en aina ei ole edes itse itseäni jutusta tunnistanut, niin en voi varmasti väittää, etteikö ainakin osa olisi totta. Jos olisin kuullut minua väitettävän varkaaksi, sen olisin vielä äsken jyrkästi kiistänyt ja pikkuisen närkästynytkin.
Sitten vain huomasin, että tämän jutun luonnoksen olin kirjoittanut entisen työnantajani kynällä, paperille joka – mitä suurimmalla todennäköisyydellä oli siitä firmasta lähtöisin. Synnintunnoissani kierähdin pari kertaa lattialla ja lohduttauduin sillä, että varmasti olin tehnyt suurempiakin rikkomuksia. Viime vuonnakin jouduin poliisin puhutteluun, kun oli kolmasti ajanut autollani yli 80 km tunnissa… ehkä useamminkin, mutta ei sattunut kameraa paikalle. Kolmas sattui.
Riisuttuani salamannopeasti sädekehäni, jatkoin kuitenkin tätä kirjoittamista. Synnintuntonikaan ei voi poistaa sitä tosiasiaa, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää.
Sellaista kuitenkin sattuu, että joku joutuu kivisateeseen edes tietämättä syytä siihen. Ihmisten itsetutkiskelu tahtoo olla siitä tasoa, että ainakaan heti ei huomata, että minun ei olisi ollut syytä heittää sitä ensimmäistä kiveä.
Niin… paitsi tietysti poliitikkoja saa kivittää, koska he tieten tahtoen sitä pyytävät ja asettuvat maalitauluiksi. Minua älkää kuitenkaan heittäkö, sillä en ole poliitikko ja sitä paitsi saata heittää takaisin.
Kyllä minä sitä katuisin, mutta kuhmu siitä otsaan jäisi katumuksesta huolimatta.
Jos, ja kun, autatte tsasounan rakentamisessa, on meillä sitten paikka, jossa yhdessä voimme katua kaikkia tekemiämme vääryyksiä. Ylinopeuksia, kivenheittoja ja jakamiamme vääriä todistuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti