Ajattelevan ihmisen on vaikea olla politikoimatta, vaikka väittäisinkin, että politiikka ei kiinnosta. Oikeasti ei kiinnosta minuakaan, paitsi kun joku asia tuntuu yhteiskunnalliselta vääryydeltä. Sellaiseen otan kantaa ja sitä kai sanotaan politikoinniksi. Sen ei kuitenkaan tarvitse merkitä mihinkään puolueeseen sitoutumista. Politiikan paradoksi onkin siinä, että vaikka sen pitäisi olla yhteisten asioiden hoitoa, niin ammatin siitä tekevät ne, jota ajavat vain omaa etuaan. Jotta oma etu tulisi turvatuksi, on ajateltava myös puolueen etua, sillä puolue on se, joka työntää minua kohti merkittävää asemaa. Poliitikon suurin vaikeus on saada ihmiset uskomaan, että juuri hän ajaa heidän asiaansa. Vaikeaa se on juuri siksi, että se on totta vain äärimmäisen harvoin, ja silloinkin ihan sattumalta. Poliitikko ajaa aina ensisijaisesti omaa etuaan, toissijaisesti puolueen etua ja jos sattuu niin, että jotkut näistä asioista osuvat yksiin myös kansalaisten edun kanssa, niin hyvä niin.
Kun Isä Mitro ryhtyi SDP:n ehdokkaaksi, olin tosi pettynyt. Pappina hän oli ollut kaikkien ihmisten asialla, mutta nyt hän möi sielunsa yhdelle puolueelle. Semmoista se on, valta turmelee ja ehdoton valta ehdottomasti.
Minä en halua merkittävään asemaan, en ainakaan vielä ole suostunut edes presidentiksi. En halua myöskään edusuntaan, ellei se kuulu Kallan kuvernöörin virkatehtäviin. Kaupunginvaltuustoon voisin kyllä mennä nimenomaan yhteisiä asioita hoitamaan, mutta sinnekään en änkeä. Heti suoriltaan lupaan, että en ainakaan liity mihinkään puolueeseen, vaikka jonkun puolueen listoilla sinne pääsisinkin. Noh… ehkä se venäläinen kielipuolue, josta joskus olen puhunut. Varmaa kuitenkin on, että minkään valtakunnan puoluekuri ei minuun pure. Jos asia tuntuu oikealta, kannatan sitä, ja jos taas väärältä, vastustan. On aivan samantekevää, tuleeko ehdotus vasemmalta vai oikealta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti