Justiin sain vasta herättyä, kun herätyskello soi. Säntillisesti kello 5.00, niin kuin olin sen opettanut. lis saanut tämän kerran vaikka pettää, mutta ei pettänyt, joten ei muuta kuin kahvin keittoon. Pirjon pitäisi lähteä saattamaan kaupungin läpi, mutta saas nähdä. Näyttää painuneen takaisin pehkuihin.
Minun on kuitenkin pakko nousta.
No kyllä se Pirjokin nousi. Väitti, että minun kello soi 15 minuuttia liian aikaisin. Kai se sitten niin oli, mutta sovussa juotiin aamukahvit ja sitten matkaan.
”Saattohoito” jatkui Mikkelin tienhaaraan ja vielä pari kilometriä ylikin. En olisi millään uskonut, että naisesta on niin paljon turvaa, mutta jotenkin vaan tunsin oloni yksinäiseksi, Pirjo kääntyi takaisin ja minun… sekä traktorin… nokka osoitti kohti Mikkeliä. Iso vanha traktori, jota en oikeasti osannut edes ajaa. Olipahan aikaa opetella, huippunopeus kun oli vain noin 20 km tunnissa.
Ihan mukavalta tuntui, kun ohi ajavat autoilijat vilkuttivat ja näyttivät peukaloaan, eikä kukaan puinut nyrkkiään. Eivät edes rekkakuskit, jotka näyttivät oikeasti olevan maanteiden herrasmiehiä. Rekkojen kanssa ei ollut vaikeuksia, mutta ”sunnuntaiautoilijat” roikkuivat joskus tarpeettomasti takana. Ilmeisesti eivät uskaltaneet ohittaa.
Vähän ennen Mikkeliä pysähdyin kahville johonkin kuppilaan, Kello oli noin 10 kun olin Mikkelissä. Ihan hyvin selvitin kaupungin ja jaloittelemaan pysähdyin tuntia myöhemmin. Juttelin jonkun entisen rekkakuskin kanssa ja sain vain hyvän matkan toivotukset ja ohjeen: ”Älä välitä rekkakuskeista, ne ovat tottuneet kaikkeen”. Samalla sain varoituksen Jyväskylän MM-rallin aiheuttamasta ruuhkasta.
Ruuhkasta selvisin, mutta majapaikkaa ei löytynyt Jyväskylästä, jossa olin noin kello 20.00. Vaajakosken ABC:llä join kupin ABC:n kuuluisaa ulostuslääkettä, jota he nimittävät kahviksi. Se toimikin niin hyvin, että virkistyin siinä määrin, että päätin jatkaa matkaa niin kauan kuin jaksan. No jaksoinhan minä. Olen minä ennenkin jaksanut yhtä ja toista, mutta nyt kyllä yllätin itseni.
Autolla ajaessa ei ennätä huomioimaan kaikkea kaunista tai rumaa, mitä tien varrella on. Nyt oli siihen aikaa, vaikka ei ajankulu ollutkaan suurin ongelmani, vaikka niin olin pelännyt. Jäykistyminen, selkäsärky ja yöllä jo paleleminenkin olivat ongelmia. Sietokynnykseni tuntuu olevan melko korkea, sillä vasta puolenyön jälkeen pysähdyin, koska valot olivat huonot, ja ohi ajava liienne alkoi pelottaa.
Jos oikein muistan, se oli entinen Konginkankaan Esso, jonka pihaan parkkeerasin traktorin kello 02.00 suunnilleen. Jonkun mansikkakauppiaan tiskin alta löysin paikan, jossa yritin nukkua valoisaan saakka. Se oli väsymyksen huippu, kuulin olemattomia ääniä ja olin jokseenkin varma, että vaimoni Pirjo ja tyttäreni Pirita juttelivat traktorin vieressä. Kurkistin laatikon laidan yli: eivät jutelleet. Vaimoni oli edelleen Lappeenrannassa ja tyttäreni kotonaan Padasjoella, ainakin oletin niin. Tunnin verran yritin siinä sitten torkkua, mutta kylmyys esti sen tehokkaasti. Nousin kävelemään, ja kun päivä taas alkoi sarastaa, polkaisin traktorin käyntiin ja matka jatkui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti