Ihmeellisiä ovat nämä suomalaiset ihmiset. Eivätkö he todellakaan tajua, että maa olisi paljon mukavampi asua, jos joka paikka ei olisi sotkettu. Yritin syödä matkalla vähäiset evääni… ja söinkin, mutta kaikki tähän tarkoitukseen rakennetut katokset olivat törkeästi sotkettuja. Näyttää tosi huolestuttavalta, jos suomalaiset eivät erota vessaa huvimajasta. Eivät muuten tiedä puuseessä sen reiän tarkoitustakaan, tai sitten tähtäys on muuten heikko. No varsinaiseen käyttötarkoitukseensa sopimattomia molemmat. Ei todellakaan ole ihme, jos tielaitos ei niitä enää rakenna.
Myös käsitteet parkkipaikka ja kaatopaikka ovat menneet pahasti sekaisin.
Aamuvarhaisella oli liikenne hieman hiljaisempaa ja kun aurinko alkoi lämmittää siinä seitsemän maissa, nousi mieliala yhdessä auringon kanssa. Nyt oli varma, että ajan yhtä soittoa Kalajoelle. Siinä kymmenen maissa olin Pihtiputaalla, josta sitten käännyin kohti Haapajärveä. Haapajärvellä traktori osoitti ensimmäisin väsymyksen merkkejä. Starttasi vasta kolmannella yrityksellä. Ilmeisesti lataus oli hieman väsynyt matkan tiimellyksessä. No lähti kuitenkin. Mittasin polttoaineen määrän ja päätin, että en sammuta moottoria ennen kuin Kalajoella. Kun en tuntenut konetta, niin aloin jo ennen Nivalaa pelätä, että ei riitä perille. Kaipa nafta olisi riittänyt, mutta kun lähestyin Ylivieskaa, alkoi sataa ja ukkostaa. Ei ollut koko matkalla sellaista riesaa ollutkaan.
Olenkohan minä ihan arkalasta kotoisin, kun ensimmäistä kertaa elämässäni pelkäsin ukkosta! Tai no, en minä oikeastaan ukkosta pelännyt, vaan jotain ihan muuta. Mielessäni välkkyi kuva siitä, kuinka matkan viimeisellä osuudella polttoaine loppuisi ja minä värjöttelisin vesisateessa jossakin tien päällä.
Jos kerran on pysähdyttävä, pysähdytään nyt. Tankkasin ABC:llä siinä puoli neljän maissa iltapäivällä. Nyt meni viimeinenkin kymppi, mutta olin sentään ihmisten ilmoilla. Periaatteessa sammutan aina tankkauksen ajaksi. Nyt siis lyhyt rukous yläilmoihin ja startti. Jälleen lähti kolmannella yrityksellä. Koettelee, vaan ei hylkää Herra. David Brown jyskytti taas iloisesti ja matka jatkui kohti Kalajokea. ”Meillä on sellainen tapa, että kun sataa, antaa sataa”, sanoo vaimoni. Niinpä minäkin annoin sataa. Pari tuntia meni vielä matkassa, joten perille Kalajoelle saavuin noin vähän viiden jälkeen.
Lämmin kiitos korkeimmalle voimalleni. Lämmin kiitos David Brownille ja lämmin kiitos Toivo Papusen perikunnalle. Taavetista on varmasti paljon apua tsasounan rakennustöissä.
36 tuntia lähes yhtämittaista ajoa vanhalla traktorilla rukoushuoneen hyväksi. Kyllä nyt on syytä tsasounan nousta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti