Terveisiä Markku Laukkaselle

Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin, kun luin Karjala-lehdestä otteita Markku Laukkasen puheesta. Koskee se minuun - Karjalan pakolaiseen, että ihmisen kokemuksia yritetään vesittää. Se mikä on toisille historiaa, saattaa olla toisille elettyä elämää. En tosin ollut pakomatkamme aikana niin vanha, että itse voisin muistaa tuosta matkasta mitään, mutta kertomuksia kuulin sekä omilta vanhemmiltani että myös muilta siirtolaisilta. Mistään evakuoinnista ei meidänkään kohdalla ollut kysymys, vaan selkeästi pakomatkalle lähdettiin. Näinhän se oli monen muunkin kohdalla juuri sotatoimialueelta. Karjalasta tuli sekä pakolaisia että evakkoja. Näin siis sodan aikana. Sodan jälkeen luovutetulta alueelta tuli myös tuiki tavallisia muuttajia.

  

Meni Laukkaselta termit hieman sekaisin, kun hän väitti, että Karjalan pakolaisia ei voi verrata nykyisiin pakolaisiin. Kyllä kaikkea voidaan verrata, jopa katukiveä ja uppotukkia keskenään. Yhteisiä asioita näistäkin löytyy. Ainakin molemmat syrjäyttävät tilavuutensa verran vettä upotessaan. Rinnastaminen onkin se oikea termi, sillä minäkään en rinnasta uppotukkia katukiveen.

Pakolainen on aina pakolainen, riippumatta siitä mitä pakenee. Nykypakolaisistakin jotkut pakenevat henkilökohtaista uhkaa, jotkut taas sotilaallisia toimia, kuten me Karjalan pakolaiset aikoinamme. Luulenpa, että ei siinä ole joudettu kyselemään vihollisen kansallisuutta.

On totta. että nykypakolaisia ei ole helppo rinnastaa Karjalan pakolaisiin, siitäkään syystä, että tulijoita on nyt tosi pieni määrä verrattuna Karjalan pakolaisiin, jota oli lähes viisitoista kertaa enemmän. Toinen selkeästi erottava tekijä oli se, että me kaikki olimme Suomen kansalaisia, joten valtiolla oli tietty velvollisuus ottaa meidät vastaa. Monet nykypakolaisten kertomukset ovat kuitenkin hyvin yhteneviä Karjalan pakolaisten kertomusten kanssa. 

Henkilökohtaisesti muistan jo 50-luvun ja suuren yleisön suhtautumisen ns. ”ryssän lapsiin”. Ei meitä oikein haluttu kelpuuttaa mihinkään, eivätkä opettajatkaan koulussa ihan puolueettomasti suhtautuneet. Tämän varmasti tuntevat myös nykyisten ”evakkojen” lapset, vaikka keskimäärin kansan sivistystaso on jo jonkin verran noussut tuostakin ajasta. Aina ei sitä kuitenkaan uskoisi, kun lukee rasistisia kommentteja sosiaalisesta mediasta. Uskallan olettaa, että jos netti olisi ollut 60-luvulla, olisimme joutuneet samanlaisen ryöpytyksen kohteeksi. 40 – 50-luvuilla ei onneksi ollut noita rasisminlevittämisvälineitä.

Nykypakolaisia ei siis sellaisenaan voida rinnastaa, mutta vertailla kyllä. Vertailun tuloksena löytyy sekä yhtymäkohtia että eroja. Se mikä on, ja näyttää myös pysyvän, on kaikenlainen vieraan vieroksunta ja muutoksen vastustaminen. Kyllä minun mielestäni olisi jo aika lopettaa kaikenlainen tosiasioiden vesittäminen ja hyväksyä se, että meidän omassakin historiassa on ollut sekä pakoon tulijoita että pakoon lähtijöitä. Karjalan pakolaisaaltoon rinnastettava pakolaisryntäys tapahtui jo 1918, kun bolsevikkivallankumousta pakeni Suomeen lähes puoli miljoonaa venäläistä. Nykyisin nämä ovat sulautuneet jo kansaan, eikä jäljellä ole muuta kun joukko venäläisperäisiä nimiä.

Ei pakolaisuudessa ole mitään hävettävää eikä sitä tarvitse vesittää nimityksiä muuttelemalla. Pakene vaikka vihaista koiraa, se on inhimmillistä.