Kaikenkarvaiset ystäväni

Nyt kun kierros alkaa umpeutua ja paluu Jyväskylään näyttää varmalta, olen kelannut tapahtumia kierrokseni varrelta. Jokainen meistä näkee omat tekonsa varsin suurina, mutta kun nyt ajattelen sitä, mitä matkalla on tullut eteeni, täytyy myöntää että monet - minunkin mielestä mainittavimmat - tekoni ovat sellaisia, että tuskin erehdyn, jos väitän, että suurin osa suomalaisista jättäisi ne tekemättä. Joko siksi ,että eivät pysty tai siksi että eivät halua. Myönnän, että monen kohdalla kyse on siis halun puutteesta, mutta jonkinlaista ylpeyttä tunnen niitä muistellessani. Tietysti on tullut tehtyä sellaistakin, jota ehkä en enää tekisi, vaikka pystyisinkin, mutta tehty mikä tehty.

En tässä nyt rupea kokemuksistani kertoilemaan, mutta ihmettelen vain tätä maailmaa. Olen syvästi tietoinen, että kateutta syntyy mitä ihmeellisimmistä asioista, joten en ainakaan halua heittää löylyä kiukaalle. Tuon inhimmillisen ominaisuuden tunnusti eräs ystäväni ennen kuolemaansa kertomalla, että oli koko ikänsä ollut kateellinen minulle siitä, että ei voinut olla samanlainen kuin minä. Minä taas arvostin tuota herraa juuri siksi, että oli sitä mitä oli. Hän ei koskaan näyttänyt kateuttaan, vaan oli aina valmis auttamaan tarvittaessa. Terveisiä vaan Nikelle sinne Taivasten valtakuntaan, kyllä sinä olet paikkasi ansainnut.

Kovin ihmeellisenä minä en pidä mitään tekemääni, joskin myönnän, että kaikki ei ollut ihan tarpeellista. Tuskin kiipeäisin enää Kiimingin radiomastoon, en viitsisi ajaa myöskään polkupyörällä Rovaniemeltä Hämeenlinnaan, mutta Jyväskylän isosta mäestä olisin luultavasti vielä laskenut, jos joku hullu olisi lyönyt siitä vetoa, jota joskus ehdotin. Vähän nuorempi olin vielä silloin. Mutta vanhalla museotraktorilla jyrryyttelin vielä vanhoilla päivilläni Lappeenrannasta Kalajoelle. Muistui myös mieleeni uinti Köhniöjärven päästä päähän, kun kävin muistelemassa vanhaa kotiseutuani. Sellaistahan se elämä on, ja kun kauan elää niin paljon tapahtuu. Omassa kategoriassani korkeimmalle sijalle nousevat kuitenkin suomalaisen koulutusketjun päästä päähän kahlaaminen sekä Kalajoen tsasounan rakennuttaminen. Sitä toki en yksin tehnyt.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kysymys on halusta, ei niinkään kyvyistä. Ihmisen kyvyt riittävät yllättävän pitkälle, jos vain halua on tarpeeksi. Omia motiiveitani en aina ole itsekään ymmärtänyt, mutta onpa tullut tehdyksi. En hetkeäkään ole epäillyt, etteikö joku ole saanut aikaan enemmän hyvää, mutta olenpahan minäkin jälkeni jättänyt. 

Tänne Kalajoellekin jää nyt kaikenkarvaisia ystäviä. Muutamia ihania tosi ystäviä, ehkä joukossa joitakin ”nikkejä”, mutta varmaan myös joitakin tosi kateellisia. Näille sanoisin, että ei ole syytä kadehtia. Tällä maan päällä jokainen saa ansionsa mukaan, turha siitä on toisia syyttää, jos ei aina hyvin menekään.

Näkemiin Kalajoki… jäähän teillekin muistoksi tsasouna.

Varmaan vielä muutaman blogin kirjoitan täällä Kalajoella, mutta myöhemmin ehkä Keski-Suomesta käsin. Varmaan silloinkin Kalajokea muistelen ja mietin vain, millainen asuinpaikka tämä olisi ollutkaan ilman tuulimyllyjä.

Näin se vaan on, että aina ei mene niin kuin halutaan, mutta aina menee niin kuin pitääkin, jos niin halutaan nähdä. Minun juurenihan ovat kauniissa Karjalassa, niin että jotenkin irrallinen olen kaikesta huolimatta, ja se näkyy varmasti monissa asenteissani. Se hyvä puoli siitä on ollut, että olen nähnyt muitakin rajoja kuin pitäjän rajat ja asenteet ovat muodostuneet sen mukaisiksi. Koti on siellä, missä jalat saa pöydän alle ja jonkinlainen elinkeino löytyy.