Minä, "ryssän lapsi"

Kun kirjoitin blogini, joka oli tarkoitettu muistutukseksi asioiden vesittäjille, jouduin muistelemaan 50-lukua, jolloin asuimme pienen teollisuuspaikkakunnan parakkikylässä. En tiedä, millä perusteella me olimme silloin sinne päätyneet, mutta samantapainen asuinympäristö näytti olevan monella muullakin siirtolaisella. Yhteinen tekijä meille ”pakolaislapsille” tuntui olevan jonkinlainen syrjintä, epäluulot koulussa ja jopa harrastuksissa.

Sain kuulla usein olevani ”ryssän lapsi”, mutta en vain tiennyt, kumpaa vanhemmistani ryssäksi epäiltiin. Isäni oli kahdesti haavoittunut sotainvalidi ja äitini suku jostain Saksasta päin. Minä tunsin itseni kovasti suomalaiseksi juuri taustastani johtuen. Minä en vihannut ketään, enkä vihaa edelleenkään, mutta ehkä tuo paljon puhuttu ”rysän viha” oli voimakkainta juuri karjalaisväestön keskuudessa. Kukapa ei olisi vihainen niille, jotka olivat vieneet lähes koko elämän.

Nykytiedon valossa uskon, että epäoikeudenmukainen kohtelu koulussa oli aika läheistä sukua nykyiselle rasismille, enkä yhtään kadehdi nykyisiä pakolaislapsia.

Minun aikanani oli lasten tapana leikkiä polttolaseilla. Eräs luokkatoverini oli varastanut kirjakaupasta suurennuslasin. En muista, mistä opettajan tietoon oli tuo varkaus tullut, mutta kun kyseinen ”rosvo” kertoi, että minä olin varastanut ja antanut lasin hänelle, uskottiin tuota poikaa välittömästi. Itkun kanssa menin jälki-istuntoon, jossa piti istua niin kauan kuin tunnustaisin teon. Ei moinen epäoikeudenmukaisuus oikein hyvältä tuntunut, mutta kaipa silläkin oli jokin merkitys. Ainakin se kasvatti minusta vääryyden vastustajan, vaikka sekin joskus on aiheuttanut lieviä vaikeuksia. Suomi on itsekeskeisten ja rasististen ihmisten luvattu maa.

Joskus jouduin koulun pihalla tappeluihin, joiden aihetta en toki voi enää muistaa. Sen muistan kuitenkin, että yleensä aina oli aloittajan joku muu kuin minä. Tappelut päättyivät kuitenkin siihen, että joku opettaja tarttui minua hihasta ja retuutti sisälle sättien koulurauhan rikkomisesta. Todellinen ja ainut syy oli se, että olin ”ryssän lapsi”, mutta oikeasti aika kiltti ja kohtalaisen hyvä oppilas. 

 Kuva: www.diabeterwellness.fi

Kun Vaajakoskelta muutettiin sitten Jyväskylään, en enää ollut ”ryssän lapsi”, vaan minusta tuli ”landepaukku”, joka oli aivan yhtä hyvä kiusaamisen syy kuin karjalaisuuskin. Karjalaisia oli kai Jyväskylässä jo sen verran enemmän, että sitä ei enää paheksuttu, jopa hieman päinvastoinkin. Maalaisuus oli kuitenkin varsin halveksuttavaa pikkukaupungin nuorison keskuudessa.

Lopulta tuli mittani sen verran täyteen, että hakeuduin nyrkkeilysalille oppimaan itsepuolustuksen jaloa taitoa, jota kuulemani mukaan harrastettiin englantilaisissa yliopistoissakin. Se oppi menikin hyvin perille, ja aika pian minä opin kohtalaisen hyväksi nyrkkeilijäksi. Kiusaaminen loppui sitten siihen, kun ensimmäisen kerran täräytin kadun kingiä leukaperiin ja tämä kasteli housunsa. Kun 17-vuotiaana voitin nuorten SM-tittelin, vaihtui tuo kiusaaminen ja nimittely sitten jo jonkinasteiseksi kunnioitukseksi.

Oppivelvollisuus koulutukseni jäi kolmeen silloiseen oppikoululuokaan, jonka jälkeen menin ammattikouluun. ”Mihin luulet sillä pääseväsi”, kysäisi eräs opettajani. Kerroin hänelle oman näkemykseni siitä, mihin sitäkin tietä voi edetä. Siis aina DI tutkintoon ja jopa tohtoriksi. ”Sinä et ainakaan”, oli opettajan kannustava lausahdus. En tiedä, vieläkö ”Musta Saara” elää, mutta terveisiä vain, jos henki vielä pihisee. Oikeassa oli: tohtorin opinnot jäivät minulta kesken, jouduttuani sydänleikkaukseen, mutta olenhan sentään DI ja nyt jo eläkkeellä.

Sellainen se maailman on. Ryssän lapset joutuivat lähtemään takamatkalta, mutta suomalainen luonne on vain sellainen. Olen työni takia joutunut asumaan useilla paikkakunnilla, eikä vieraspaikkakuntalaisuutta ole oikein missään laskettu eduksi.