"Hymyilevä mies" on elokuva, joka kertoo nyrkkeilijä Olli Mäestä ja hänen ottelustaan maailmanmestaruudesta Davey Moorea vastaan Helsingin olympiastadionilla 17. elokuuta 1962. En ole nähnyt elokuvaa, mutta sain erittäin autenttisen kuvauksen siitä ensi-illassa läsnä olleelta. Kirjoitan tämän blogin lähinnä siksi, että suosittelen leffaa kaikille, joita elokuvataide yleensä kiinnostaa, vaikka nyrkkeily ei niin paljon kiinnostaisikaan. Ilman muuta olen eturivissä silloin, kun saan tilaisuuden katsoa tuon näytöksen.
Eturivissä
olin silloinkin, kun nuo tapahtumat oikeasti tapahtuivat, joten siihen kai
kiinnostukseni paljolti perustuu. Täytyy sanoa kuin runoilija aikoinaan: ”Jotakin
ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.”
Niin,
kyllä tuo kokemus täytyy kokemuslistaani liittää, sillä todellakin olin silloin
paikalla. Kerron nyt tapaukset sellaisena kun minä ne muistan, sillä mitään
vaikutteita elokuvasta en ole saanut, koska en vielä ole filmiä nähnyt.
En
tiedä, oliko Olli kommunisti vai ei, mutta sellainen kuva minulle syntyi, että
olympiajoukkueesta hänet oli pudotettu pois juuri sen takia, että hän oli TUL:n
urheilija ja jotenkin ”sopimaton” edustamaan valkoista Suomea. Tästä
närkästyneenä Mäki solmi ammattilaissopimuksen Eelis Askin kanssa ja
menestyikin kohtalaisesti, voittaen mm. Euroopan mestaruuden ja selvisi aina MM
otteluun.
Olin
silloin 18-vuotias nuorten Suomen mestari ja matkustin Jyväskylästä Helsinkiin
tuon tapahtuman kynnyksellä. Sain seurata harjoituksia Kumpulan uimalassa ja
osallistuakin niihin. Muistan Davey Mooren lisäksi maailman listan kakkosen
Eddie Cottonin, jonka kanssa sain itsekin olla kehässä. Cotton kohtasi
stadionin illassa Pekka Kokkosen, jonka lämmittelijänä myös olen toiminut.
Olihan siellä monia hyviä ulkomaalaisia, joiden nimet eivät enää ole
mielessäni, tai ainakaan en osaa kirjoittaa niitä. Suomalaisnyrkkeilijät taidan
muistaa melkein kaikki, sillä olin joskus aikaisemminkin käynyt stadionin
nyrkkeilysalilla Askin tallin harjoituksissa. Pentti Rautiainen, Mauri Backman,
Ilkka Koski ja Risto Luukkonen olivat ainakin niitä nyrkkeilijöitä, jotka
esiintyivät Kokkosen ja Mäen lisäksi. Taisivat kaikki muut voittaakin
ottelunsa, paitsi juuri Pekka ja Olli.
Minun
näkemykseni mukaan Ollin kohtaloksi muodostui painonpudotus. Kun 80-kiloinen
muori tuskailee kilon pudotuksen kanssa, hän on kovasti ylpeä, jos hän on
onnistunut kuukaudessa saavuttamaan tuo tavoitteensa. Voitte vain kuvitella
miltä vähän yli 60 kg painavasta treenatusta urheilijasta mahtaa tuntua, kun
muutamassa päivässä on pudotettava yli kuusi kiloa. ”Voimat meni ja nälkä oli”,
sanoi Olli. Taisi Olli noihin aikoihin löytää vaimonsakin, mutta tuskin tuo
tappio Davey Moorelle sillä selittyy. Olisihan maailmanmestaruus toki ollut
hieno kihlajaislahja.
Askin
tallin varsinaisina treenareina toimivat Vartiaisen veljekset. En muista enää
nimiä, mutta heistä toinen oli kehän kulmassa ottelun aikana. Jotenkin jäi
mieleeni, kun toinen erä alkoi ja Vartiainen oli juuri laskeutumassa
korokkeelta alas, niin Moore onnistui ensimmäisen kerran iskemään Mäen
kanveesiin. Istuin stadionin nurmella eturivissä ja kieltämättä hätkähdin,
mutta siitä huolimatta mieleeni painui Vartiaisen lakooninen toteamus: ”No nyt
se pökräs.” Ei Olli vielä silloin pökrännyt, mutta parin seuraavan
maahanlyönnin jälkeen ottelu oli ohi.
Kuulemma väitetään, että ottelu järjestettiin sen takia Ollin normaalia sarjaa
alempana, että Eelis Askin entisellä sarjalla olisi ollut jotain tekemistä
asian kanssa. Tätä minä en usko. Todellinen syy lienee se, että sopimus syntyi
juuri tässä sarjassa. Sarjaa ylempänä olisi ollut paljon pitempi matka tämän
tason otteluun.
Olkoon
miten vain, mutta kaikesta huolimatta elokuva antaa hyvän opetuksen nyrkkeilyn
kovasta maailmasta, joten kannattaa kyllä katsoa.
Olli Mäen haastattelu: https://www.youtube.com/watch?v=_GBBn7l8uOM
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti