Totuudessapysymisvelvollisuus

Minun 70-vuotias vartaloni on viimeaikoina alkanut vaatia jo säännöllisempää liikuntaa. Kun silloin tällöin tapahtuva keilaaminen ei oikein tunnu riittävän, olen pyrkinyt päivittäin tekemään pienen kävelylenkin. Jouduin tässä ennen vaaleja yhtenä aamuna ihmettelemään, että mistähän se johtuu, ettei minua vastaan tule juuri koskaan ketään. Olen nimittäin kuullut, että joitakin lenkkeilijöitä vastaan on tullut kymmeniä ihmisiä, jotka ovat esittäneet täsmäkysymyksiä. Kyllä nämä harvat vastaantulijat minuakin puhuttelivat. Sanoivat nimittäin huomenta ja jatkoivat iloisella mielellä matkaansa. Tuntuu melkein siltä, etteivät nuo tarinat kymmenistä kyselijöistä ole edes totta. Vähän siihen viittasi myös se, että hymy huulissahan kertoja tuon kertoikin.

Tuo tapaus kaikkineen toi mieleen taas tuo sanonnan ”totuus ei pala tulessakaan”, vaikka en nyt aivan tulipaloja odotakaan. Tuota asiaa jauhaessani en vaan voi työntää syrjään sitä nyrkkisääntöä, että julkisessa kirjoituksessa, en edes blogissa voi esittää totuutena omia mielipiteitäni. Törkeyden huippu olisi se, että keksisin tarinoita, jotka ruokkivat mielikuvitustani. Se on paitsi moraalitonta, niin myös suurimittaista lukijoiden aliarviointia. Tuolla sanonnalla ”totuus ei pala tulessakaan” tarkoitan juuri tätä ihmisten kykyä nähdä asioita, jotka eivät vain ole todennäköisesti totta. Useasti nämä kuplat myös pulpahtavat pinnalle jossakin toisessa yhteydessä. Ehkä tästä syystä olenkin pidättäytynyt pelkkään totuuteen aina silloin kun olen jonkun asian totuutena esittänyt. Olen aina lupautunut myös tarvittaessa esittämään todisteet, jos joku on niitä halunnut. No, toistaiseksi ei kukaan ole yksilöinyt mitään väitettäni paikkansapitämättömäksi, jos nyt en ota lukuun muutamaa rääväsuuta, jotka ovat huitaisseet hyvin ala-arvoisella kielellä milloin mihinkin suuntaan.

Kielenkäyttöön en nyt halua puuttua, sillä siitä olen jo joskus kirjoittanut omana asiana (http://arikeronen.blogspot.fi/2015/01/sopimatonta-kielta.html), mutta selvää on, että vakavana vaikuttajana esiintyvän ihmisen pitäisi tuo itsekin ymmärtää.

Kyllä minä tiedän, että suurin osa lukijoistani jo tuntee minut ja myös tietää, että ”en sano väärää todistusta lähimmäisestäni”, mutta aina on epäileviä Tuomaita. Ehkä tähän loppuun voinkin kertoa tarinan eräästä keskusteluhetkestä vanhan, nyt jo edesmenneen ystäväni Ahtin kanssa.

Ahti oli kaveripiirissä saanut lempinimen ”Aforismi-Ahti”, koska ystävä löysi usein sattuvan sanan tilanteeseen kun tilanteeseen. Istuttiin kolmannen ystävän työhuoneessa ja keskusteltiin maailmassa vallitsevasta epärehellisyydestä ja sen ikävistä vaikutuksista maailmaan. Meistä alkoi tuntua jo siltä, että vaatteemme ovat kovastikin valkoiset, kunnes Ahti taas kerran palautti meidät maan päälle.

”Ari, me emme ole rehellisiä, me vain pyrimme siihen.”

Kyllä tuo lause minuun kolahti, sillä muistin, kuinka usein olin jättänyt jonkun asian kertomatta, tai kertonut peräti jonkin ”valkoisen valheen.”

Lähtökohtaisesti minä kuitenkin luotan siihen, että ihmiset puhuvat totta puhuessaan jotakin. Maailma on kuitenkin opettanut, että on monenlaisia totuuksia, joten pääsääntöisesti olenkin yrittänyt kertoa vain tapaukset sellaisina kun ne ovat tapahtuneet ja antanut sitten ihmisten itse tehdä johtopäätöksensä tapahtuneesta. Ehkä ”kaikki ei ole sitä miltä näyttää”, ja tästä syystä minäkin olen säilyttänyt kaikki dokumentit menneistä tapahtumista ja sähköposteista. Voihan olla, että joku haluaa muodostaa niistä oman käsityksensä.

Tilanne 26.2.2013: