Isojen lasten hiekkalaatikot

Ilmeisesti elän nyt sitä kautta, jolloin arvostelen sekä omia että toisten blogeja. Kyllä nämä minun mielestäni ovat isojen lasten hiekkalaatikoita, jossa perheen yksinäinen lapsi saa leikkiä omia leikkejään. Joskus leikkikaverina on joku mielikuvituskaveri, ja joskus taas joku ”naapurin penska” huutelee aidan takaa. Näitä aidantakaahuutelijoita on sekä vihamielisiä että myötämielisiä. Blogeista puhuttaessa tarkoitan tietysti noita kommentoijia, joita samassa blogissa on joko puolesta ja vastaan. Näinhän elämässä yleensäkin, ja niin saa myös olla. Toivon ihan tosissani, että näitä kirjoituksia myös kommentoidaan, sillä kertoohan se siitä, minkä verran ihmiset tuntevat mielenkiintoa kyseiseen asiaan. 
Negatiivisestakaan kommentista en pahastu, mutta joskus kielen käyttö tekee minut surulliseksi. Varsinkin jos olen tunnistavinani kommentoijan hänen tyylistään ja se hipaisee kovinkin läheltä lähipiiriäni. Sellaisiakin on, ja vaikka itse olen jokseenkin varma, että tiedän nimettömyydestä huolimatta, kuka kulloinenkin kommentoija on, en voi väittää, että juuri hän on kyseinen henkilö. Ihmisen kirjoitustyyli on kuitenkin kuin sormenjälki, josta voidaan päätellä yhtä ja toista.

Väliäpä sillä. Nämä blogit ovat siis isojen lasten hiekkalaatikoita, joissa me saamme leikkimme leikkiä ja jotkut voivat purkaa turhaumansakin.

Samanlaisia hiekkalaatikoita ovat myös monet poliittiset puolueet ja jopa uskontokunnatkin. Varsin lapsellista on, että erimielisyyksien ilmaantuessa kerätään kamppeet pois hiekkalaatikosta ja ilmoitetaan suureen ääneen, että en leiki teidän kanssanne, kun olette siitä asiasta sitä mieltä. Tosiasiassa ei ole olemassa kahta ihmistä, jotka ovat täysin samaa mieltä kaikista asioista, mutta toisten kyky sietää toista mieltä olevia on parempi kuin toisten. Selvää on, että monet perusarvoja riepovat asiat niin mittavasti erilaisia, että hyvinkin meillä voisi olla 3 – 5 erilaista puoluetta, mutta tämä nykyinen puolueiden määrä johtuu varmasti peilien puutteesta ja kykenemättömyydestä sietää toisin ajattelijoita. Ehkä myös yksinkertaisesti vallanhimosta.

Ei tämä täysin vierasta ole myöskään uskonnollisissa yhteisöissä. Samaa Jumalaahan me palvelemme, mutta toiset palvelevat ilmeisesti väärin. Hyvin pienistä asioista saadaan aikaan jopa ihmissuhteita repiviä mittavia riitoja. Ihmeelliseltä tuntuu, että joku päivämääräkin voi olla tällainen riidan aihe, vaikka tosiasiassa nykyinen kalenterimme ei ollut edes voimassa 2000 vuotta sitten, eikä kukaan tiedä varmuudella minkään kirkollisen tapahtuman ajankohtaa. En myöskään tiedä, mikä olisi Jeesuksen kanta naispappeuteen- jos hän eläisi nyky-yhteiskunnassa, mutta henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että sanoma sinänsä on tärkeämpi kuin sanantuojan sukupuoli. Usein kysynkin itseltäni, ”mitä Jeesus nyt tekisi.”

Olen ortodoksi ja ortodoksinen kirkko ei ole hyväksynyt naispappeutta. Olkoon sitten niin, olen siitä huolimatta ortodoksi. Myös moneen muuhun asiaan suhtautumiseni on aivan sama. Haluan, että meidän ”omassa” rukoushuoneessa suoritetaan ortodoksisten pappien toimesta ortodoksisia jumalanpalveluksia, siitäkin huolimatta, että en ole aivan varma, onko se papin suorittamana sen pyhempi toimitus kuin tavallinen maallikkopalveluskaan. Omasta puolestani minä en salli näiden erilaisten ajatusten repiä sopuamme.

Erilaisia ajatuksia tuntuu olevan myös toisen valtionkirkkomme sisällä, jossa puolentusinaa kuppikuntaa kiistelee siitä, mikä on oikein ja mikä taas väärin. Ihan yksityishenkilönä hieman epäilen, että itse asia on unohtunut. Se ei kuitenkaan estä meitä toimimaan ekumeenisesti, kuten jo särkkäin tsasounaa rakentaessa lupasimme. Tsasouna on kaikkien kristittyjen käytössä, emmekä halua ottaa kantaa myöskään luterilaisen kirkon kismoihin.

Tervetuloa tsasounaan. Oletpa sitten Luther-säätiö, Rauhanyhdistys tai Vapaakirkko, niin tervetuloa tähän pyhitettyyn rakennukseen. Teitä ei käännytetä eikä värvätä ortodoksisuuteen. Jokainen saa palvella Jumalaa valitsemallaan tiellä.