Vain harvat meistä

Kuulunpa mihin ihmisryhmään tahansa, en tässä ja nyt aio sitä ruveta selittelemään tai perustelemaan.  Olen kuitenkin joskus sanonut: ”Politiikan paradoksi on siinä, että vaikka sen pitäisi olla yhteisten asioiden hoitamista, siihen hakeutuvat ihmiset, jotka ajattelevat vain omaa etuaan.”

On toki ihmisiä, joita on syystä tai toisesta pyydetty mukaan joihinkin vaaleihin ehdokkaaksi.  Tarkoituskaan ei ole ollut, että tämä ihminen tulisi valituksi ja mahdollisesti sitä kautta koituisi kansalle tai kunnalle hyödyksi.  Pääasiallisena tarkoituksena on kerätä puolueelle ääniä tämän ”julkkiksen” kustannuksella ja että hänen avullaan valituksi tulisi joku, jonka äänimäärä ei yksin riittäisi nostamaan häntä yli tuon äänikynnyksen. Suomalainen vaalijärjestelmä kun on sellainen, että jonkun ihmisen saamat äänet saattavat mennä kokonaisuudessaan jonkun toisen pussiin. Saattaa jopa käydä niin, että kyseessä on ihminen, jota äänestäjä ei missään tapauksessa haluaisi mihinkään asemaan missään yhteisössä.  En ole pätevä henkilö neuvomaan, miten vaalijärjestelmäämme pitäisi uusia, mutta uusimisen tarvetta varmasti olisi.  Minä henkilökohtaisesti olisin listavaalien puolestapuhuja, sillä se antaisi edes summittaisen varmuuden siitä, että ääni menee sinne minne se on tarkoitettukin.  Yksi kansan suosiota nauttiva ihminen - yleensä joku epäpoliitikko - vetää mukanaan suuren joukon ihmisiä, joita ei oikeasti monikaan halunnut äänestää.  Puolueet tietävät tämän hyvin.  Ei kai kukaan tosissaan usko, että ”kepu” halusi Juha Miedon eduskuntaan, mutta sitä ei vain voitu välttää, vetihän hänen hiihtonsa mukana myös joukon poliitikkoja, jotka ehkä eivät muutoin olisi tulleet valituksi. ”Kepu” ei suinkaan ole ainut syyllinen, sillä lähes jokaisella puolueella on omat mietonsa. Joistakin tulee poliitikkoja, mutta joistakin ei oikein koskaan.  

 

Tiedän kyllä mistä puhun, sillä olen ollut enemmän tai vähemmän mukana politiikassa lähes koko aikuisen ikäni.  Pari kertaa olen ollut ehdokkaanakin paikallisvaaleissa, mutta vain pyydettäessä ja vain puolueen tähden.  Koskaan en ole tuntenut mitään henkilökohtaista vetoa sinne riitelemään.  Riitoja näyttää riittävän puolueiden ulkopuolellakin ja niiden sisällä.

Rohkenen väittää, että juuri ne, jotka satsaavat suuria summia vaalikampanjoihinsa ja istuvat kaikissa paneeleissa, välittävät kaikkein vähiten siitä, miten muilla ihmisillä menee.  Vain harvat meistä tuntevat oikeaa empatiaa lähimmäisiään kohtaan tai edes välittävät siitä, miten edustamallamme yhteisöllä menee. 

Kyse on puhtaasti vallasta.  Ensin omasta näennäisvallasta ja toissijaisesti puolueen vallasta.  Jos asiat loksahtavat jotenkin hyvin, yritetään saada se näyttämään omalta aikaansaannokselta.  Jos sattuu käymään niin - niin kuin usein käy - että asiat pyörähtävätkin vinoon asentoon, on se ehdottomasti joidenkin muiden vika.

Sellaisia me olemme.  Vain harvat meistä uskaltavat sanoa: ”En ole riittävän pätevä hoitamaan näitä asioita.”  Ikävän ilkeää sanoa, että edes äänestäjät eivät ole päteviä äänestämään, sillä vain noin 20% tietää, mihin kaikkeen heidän äänensä vaikuttavat.  Meidän ei siis pidä olla huolissamme nukkuvista äänestäjistä, sillä he ovat todennäköisesti juuri se ryhmä, joka kaikkein vähiten on perillä äänten vaikuttavuudesta.

Moisesta tietämättömyyden myöntämisestä seuraisi, että eduskunta pitäisi hajottaa ja kuntien valtuustot lakkauttaa. Kauhealtahan sekin kuulostaa, mutta saattaisi olla parannus kokonaisuuteen, sillä asiantuntemus korostuisi sekä kuntien että valtion toiminnassa.