Ne pienet summat

En todellakaan voi julistautua messiaaksi, mutta jotenkin mieleni pahoitan, kun ei tämä kansa edes tajua, miksi me olemme luisuneet taloustilanteessa kansainvälisen vertailun kevytsarjalaiseksi, häviten esimerkiksi kaikille pohjoismaille ja mikä pahinta: kaikille Baltian maille. Paha juttu, sillä en minä tätä ole keksinyt, niin kuin en sitäkään, että meidän kansantalous kehittyy hitaimmin koko Euroopassa. No Kreikka pois lukien.

Bruttokansantuotteemme laskee jatkuvasti, koska vienti ei vedä ja kotimarkkinat ovat todella pienet. Teollisuus ei yksinkertaisesti voi valmistaa tavaraa varastoihin. Seurauksena tästä on tietenkin myös kansantulon kasvun hidastuminen ja jopa liukuminen miinusmerkkiseksi. Jos nämä kaksi käsitettä hieman heittävätkin, niin en ihmettele, sillä olen havainnut, että monelle talousalan asiantuntijana itseään pitävälle henkilöllekin nuo menevät joskus sekaisin. Koetan sen nyt tässä pelkistetysti sanoa.

Bruttokansantuote on tavaroiden ja palveluiden yhteenlaskettu kokonaisarvo. Kansantulo taas on ihmisten ja yritysten keräämä kokonaistulo, siis käytettävissä oleva varallisuuden kertymä. Noin siis pääpiirteittäin. Laskentatapoja on useampiakin, mutta asia ei siitä muutu. Asia sinänsä on siis aika selvä, joten ihmeenä pidän että Juha Sipilä on ainut, joka edes jotenkin ymmärtää tuon asian.

Miksi emme sitten pysty kilpailemaan, vaikka kaikkienhan tuo pitäisi ymmärtää ?

Minä olen aina pitänyt mielilauseinani vanhoja viisauksia, joista ehkä kulunein on vanha sanonta "pennissä on miljoonan alku." Kyllä me Suomalaiset sitä hoemme, mutta kun tosipaikka tulee, niin vain lottovoitto taitaa auttaa meitä. Suomalaisten mielilause tuntuukin olevan: ”Se on niin vähän, että se ei vaikuta mihinkään."

Opettaessani aikoinani tuotantotaloutta aikuiskoulutuskeskuksessa käytin esimerkkeinä jokia, joiden vesimäärä näyttää riittävän aina vaan. Useimmat maailman joista keräävät voimansa matkalla niihin yhtyvistä pienistä puroista, jotka lopulta muodostavat mahtavia jokia. Toki jotkut saavat alkunsa järvistä, mutta järvetkin tyhjenisivät, jos eivät saisi mistään lisää vettä.

Suomen talouden tasapainottaminen näyttää kaatuvan siihen, että odotetaan "lottovoittoa". Sitä ja sitä ei kannata verottaa, koska sen kokonaisvaikutus on niin vähäinen.

Ei myöskään kannata vastustaa suurten johtajien ylisuuria palkkoja ja "kultaisia kädenpuristuksia", koska niiden vaikutus kokonaisuuteen on niin vähäinen. Palkat ja työajan pidennykset eivät myöskään vaikuta "kovin paljon" kansainväliseen kilpailukykyymme. Niin kauan kuin ajattelutapamme on tuollainen, niin ei meillä ole toivoa.

Jos emme koskaan tajua sitä, että sama ehto pätee sekä vesivirtoihin että rahavirtoihin, ei meillä ole toivoakaan mistään loppukiristä tässä maailmanlaajuisessa kilpajuoksussa. Ensimmäiseksi pitäisi opettaa ihmisille, että jokainen sentti on arvokas ja vaikuttaa johonkin. Näinhän me kannustamme äänestäjiäkin. En veikkaisi suurtakaan menestystä sille puolueelle, joka ilmoittelisi kannattajilleen: ”Ei sillä nyt suurta väliä ole vaikka et äänestäkään, se yksi ääni vaikuttaa niin vähän."

Loppuun tähän pieni kysymys, joka kenties antaa aihetta aivonystyröiden hieromiseen. Vieläkö joku muistaa sen ajan, kun pankit elivät antolainauksen ja ottolainauksen korkojen välisellä erolla. Pankit työllistivät monia ihmisiä ja voivat siitä huolimatta hyvin.

Miksi se nyt ei riitä?