Mitä häpeät evakon lapsi

Kansakunnan nykyistä pakolaistilaa käsitellessäni olen pitänyt tätä nykyisten pakolaisten määrää varsin vähäisenä verrattuna siihen ihmismäärään, jonka Suomi joutui asuttamaan sotien jälkeen. Silloin puhuttiin lähes puolesta miljoonasta ihmisestä. Nykyinen 30.000 on vain suurehkon urheilutapahtuman yleisömäärän verran, eikä pitäisi aiheuttaa kovinkaan suuria ongelmia. En tiedä, mistä lähteestä Risto Kuisma ja rouva Marjo Matikainen-Kahlströn ovat tietonsa ammentaneet, mutta voin varmuudella sanoa heidän olevan väärässä. Karjalassa oli pakolaisia, jotka henkensä hädässä joutuivat pakenemaan länttä kohti siirtyneen rintamalinjan alta sekä suoranaiselta sotatoimialueelta. Myös monet kuolivat tällä matkalla.

 Ihmettelen suuresti tämän sodan jälkeen syntyneen sukupolven innokkuutta väittää, että ei Karjalasta tullut pakolaisia, vaikka ihan omin korvin sain kuulla monia kertomuksia noista pakomatkoista. Pakolainen olen itsekin, mutta on toki myönnettävä, että en "jaksa muistaa" senaikaisia tapahtumia, koska synnyin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkamispäivänä Pitkärannassa, joka hyvin pian syntymäni jälkeen muuttui sotatoimialueeksi, ja 18 päivänä kesäkuuta 1944 oli myös meillä äitini kanssa edessä pakomatka. Jos joku tätä kohtaloa kadehtii, niin siinäpähän kadehtii. Se ei kuitenkaan tee tapahtunutta tapahtumattomaksi, eikä muuta miksikään sitä tosiasiaa, että silloin tuli Karjalasta sekä evakkoja, jotka pääsivät lähtemään hyvissä ajoin melko rauhallisissa oloissa, sekä meitä pakolaisia, jotka jouduimme pakenemaan sotaa. Oli myös kolmas ryhmä, joka joutui siirtymään Kanta-Suomen puolelle rajaneuvottelujen ja Suomelle varsin raskaitten rauhanehtojen seurauksena. Kaikki he saivat yhteisnimen ”evakko”, joka myöhemmin yleistyi käsittämään myös näitä kaikkia ihmisryhmiä.

 

Kirjoittaessani erilaisia juttuja näistä sodanjälkeisistä tapahtumista en juurikaan löytänyt historian tietoa näistä pakolaisista. On oletettavaa, että Neuvostoliitto ei halunnut kommentoida siviileihin kohdistuvaa vainoa, eikä heillä mahdollisesti ollut kovin tarkkaa tietoakaan siitä, miten ja minne suomalaiset pakenivat, vai oliko heidät jo evakuoitu hyvissä ajoin. Olivathan siviilijunien pommituksetkin kauan vaiettu salaisuus, josta kuitenkin kirjoitin blogissani (Pitkärannan paroni) otsikolla ”Elisevaaran vaiettu pommitus”. Myöskään Suomen sotahistoriassa ei asioista ole kovinkaan monia mainintoja. Se selittynee sillä, että vielä kauan sotien jälkeenkin Suomessa oli vahva ryssän pelko, eikä edes historiaan uskallettu kirjata mitään Neuvostoliiton vastaista. Se ei muuta miksikään sodanaikaisia tapahtumia, mutta auttaa ymmärtämään jälkipolvien puutteellisia tietoja.

En tietenkään voi väittää tuntevani erityisen lämpimiä sympatioita sen aikaista Neuvostoliittoa kohtaan, sillä isäni kuoli, oletettavasti sodassa saamiinsa vammoihin noin 10 vuotta sodan päätymisen jälkeen. Hänen toinen veljensä, Toivo-setäni, kaatui sodassa, ja toisen teloitti Stalin ihan vaan varmuuden vuoksi. Vaikka en muista omaa pakomatkaamme, olen siitä kyllä kuulut varsin uskottavia kertomuksia, samoin kuin monia muita vastaavia kertomuksia. Aiheesta on saatavissa myös lukuisia kirjoja, joiden autenttisuutta ei ole aihetta epäillä. Kyllä nämä aikalaisten kertomukset varmasti ovat luotettavampia kuin sotien jälkeen syntyneiden virallista historiaa mukailevat kertomukset.

Vaikka olen siis ehdottoman varma, että Karjalasta tuli pakolaisia tänne Kanta-Suomeen, en ole edes yrittänyt verrata näitä ihmisiä nykyisiin pakolaisiin. Toki yhtäläisyyksiä on, mutta on myös eroja. Kieli ja erilainen kulttuuri ovat luultavasti huomattavimmat. Tilannetta kuitenkin olen koettanut ihmiset saada ymmärtämään. Jos meille nyt tulee vajaa 10% siitä määrästä, mitä sotien jälkeen jouduimme asuttamaan, ja tästäkin porukasta vain kolmasosa niitä, jotka lopullisesti joudumme kotouttamaan ja asuttamaan, niin mikä tässä on niin kammottavaa? Kyllä minä, pakolaislapsi, väitän, että kyse on vain ja ainoastaan tahdon puutteesta.

Väite, että Karjalasta ei tullut pakolaisia, on tosin väärä, mutta tähän nykyiseen tilanteeseen se ei mitenkään vaikuta. Tosiasia on myös se, että sotien jälkeen monet maat auttoivat meitä. Onko totta, että meidän vuoromme ei koskaan tule?