Hyvät nyrkkeilyn ystävät

Juuri noilla sanoilla aloitti eräs kaikkien aikojemme legedaarisin nyrkkeilijä ja ammattinyrkkeilymanageri Elis Ask tallinsa nyrkkeilyillat. Vaikka en ole koskaan ollut erityisen innokas ammattinyrkkeilyn ystävä, täytyy silti myöntää, että Askin illoissa oli hohtoa, ja jotenkin tuntuu, että senaikaiset mestarit myös mestareita näihin nykyäijiin verrattuna.

 

Kun edellisessä blogissani latelin mielipiteitä syistä, jotka ovat saaneet mäkihyppymme rämpimään syvällä suossa, niin miksipä en puhuisi myös nyrkkeilystä, joka sentään oli minulle mäkihyppyäkin rakkaampi laji ja johon olen todella saanut myös valmentajakoulutuksen. Epäilemättä se mäkihyppy oli vuosikaudet suomalaisten paraatilaji, ja mitalien määrä vuosien saatossa on tosi mittava. Lajeja sellaisenaan on aika vaikea verrata, sillä on lajeja, joissa yksissä olympialaisissa voidaan saavuttaa vain yksi kultamitali, mutta on myös lajeja, joissa sama maa voi voittaa vaikkapa kymmenen mitalia.

Miettikääpä erilaisia kamppailulajeja ja vaikkapa painonnosto. Jokaisen sarjan voittaja on kultamitalimies ja sarjoja on monta. Mitenkähän kävisi, jos vaikkapa seiväshyppääjät punnittaisiin ja asetettaisiin sarjoja kymmenen kilon välein. En tiedä nousisiko taso, mutta ainakin mitalien määrä kasvaisi. Siispä maiden saavuttamat mitalimäärät eivät korreloi suoraan maan todelliseen urheilumenestykseen.

Joku maa voi olla todellinen mitalirohmu jossakin paraatilajissaan, mutta onkin sitten muissa lajeissa pelkän statistin roolissa.

Suomalaiset sanovat Suomea urheiluhulluksi kansaksi. Jaa... miten sen nyt ottaa. Minä väittäisin, että me hullaannumme menestykseen, mutta jos menestystä ei tule, niin hulluus huuhtoutuu paremmin kuin keskisuuressa mielisairaalassa.

Me hullaannumme mitaleihin, ja mitalimiehistä saattaa tulla vaikkapa kansanedustajia, kunhan ymmärtävät pitää suunsa kiinni, etteivät paljasta poliittisen osaamisensa tasoa.

Mäenlaskun lisäksi on Suomi rohmunnut mitaleja tasaiseen tahtiin myös nyrkkeilyssä, vaikka Suomea ei enää voidakaan pitää minään nyrkkeilymaana. Reima Virtasen, Joni Nymannin ja Jyri Kjällin mitalit lienee viimeisimpiä olympiatasolla, ja nyt elämme varsin aneemista aikaa, vaikka jotkut ammattilaiset kolkuttelevat menestyksen portteja. Nyrkkeilyväen kautta maailman pitäisikin ottaa agendakseen ammattinyrkkeilijöiden hyväksymisen myös olympiakehään. Onhan se jotenkin epätasa-arvoa lajien välillä, jos vaikkapa tennisammattilainen ja NHL-jääkiekkoilija saa mukisematta kävellä olympialipun perässä, mutta ammattinyrkkeilijät joutuvat katselemaan syrjästä amatöörien tuhertelua. Laji kun laji, niin ammattilainen on ammattilainen.

Kamppailulajit, etenkin paini ja nyrkkeily ovat tuoneet Suomelle melko mittavan osan olympiajoukkueidemme mitaleista. Helsingin olympialaiset olivat kautta historian kovatasoisimmat nyrkkeilykilpailut, ja monesta siellä mukana olleesta tuli myöhemmin tämän lajin legenda. Ehkä valovoimaisimmat ja suomalaistenkin hyvin tuntemat olivat Floyd Patterson ja Ingemar Johansson. Jos oikein muistan, niin osanottajalistalla oli myös myöhemmin meidän Euroopan mestariamme nöyryyttänyt Davey Moore. Kovista kisoista huolimatta Suomi otti mitalin keskimäärin joka toisessa sarjassa, Pentti Hämäläisen pokattua kultaa. Muut mitalistit olivat Erkki Pakkanen, Erkki Mallenius, Harry Siljander ja Ilkka Koski.

Se oli sitä sotien jälkeistä huumaa, jolloin leipä oli kortilla, mutta taistelutahto korkealla.

Lieköhän tilanne nyt Kuubassa sama? Kuuba on todella maailman suurin mitalirohmu juuri nyrkkeilyssä, vaikka maa on asukasluvultaan vain nippa nappa kaksi kertaa Suomen kokoinen. Ei siis todellakaan mikään suurvalta, mutta Havannan maailmanmestaruusnyrkkeilyjen aikana itse Fidel Castro istui katsomassa jokaisen ottelun. Taisi olla ainut kerta, kun Castro osoitti kunnioitustaan Suomelle, kun oululainen Kalevi Kosunen iski kanveesiin Kuubaa edustaneen nyrkkeilijän. Silmät pyörällä Casto nousi seisomaan ja kumarsi suomalaiselle. Se oli ikimuistettava hetki. Kuubalainen yleisö osasi arvostaa voittajia silloinkin, kun ne eivät olleet Kuubasta. Tässä olisi suomaalisilla vielä paljon oppimista. Ei todella tarvitse hurrata silloin, kun joku ulkomaalainen epäonnistuu, vaan antaa reilut aplodit onnistuneesta suorituksesta, vaikka ei ihan kumartaa tarvitsekaan.

Miksi nyt sitten hehkutan näitä nyrkkeilysankareita? Siksi, että vaikeudestaan huolimatta nyrkkeily on laji, jossa on mahdollisuus niittää mainetta näin pienekin maan. Mitäpä jos otettaisiin nyrkkeily koulujen liikuntatuntien ohjelmaan. Jos tämä laji ei kaikille sovi, niin annettaisiin halukkaiden vaikkapa valita koulun liikuntatunnin ja jonkin nyrkkeilyseuran järjestämän nyrkkeilykoulun välillä.

 

Jos nyrkkeilyliiton päävalmentaja valmentaisikin seuravalmentajia sen sijaan, että pitää silloin tällöin salilla harjoitukset ja leireilee maajoukkuenyrkkeilijöiden kanssa.

Ollessani aikoinani puheenjohtajana liiton valmennusvaliokunnassa sain läpi systeemin, jossa nyrkkeilijät rankattiin eri arvontalohkoihin niin, että parhaaksi arvioidut eivät koskaan kohdanneet toisiaan ennen kuin finaalissa. Näin siis SM-kilpailuissa, jossa loppuottelulle saatiin loppuottelun arvo. Parhaat eivät siis koskaan pudottaneet toisiaan pois ennen palkintokierroksia.

Näin siis silloin, mutta en ole varma miten nyt.

Rankingsysteemissä olisi paljon kehitettävää, mutta eiköhän tässä taas hetkeksi miettimistä.